SOKERIÖVERIT

Yleisesti ottaen tykkään sanonnasta "Mieluummin överit kun vajarit!", mutta sokeriin se ei päde. Olen hehkuttanut mm. edellisessä postauksessa, kuinka olen oppinut herkuttelemaan kohtuudella. Se ei näköjään kuitenkaan vielä tarkoita sitä, että tietäisin kehoni nykyisen sietokyvyn sokerin suhteen. Oon tässä lähiaikoina joutunut toteamaan, että yllättävän vähäinen määrä sokrua saa kropan voimaan todella huonosti. Aiemmin pystyin helposti vetämään esim. puoli levyä Fazerin sinistä, eikä tuntunut (muka) missään. Kehon yleinen huonovointisuus oli niin vakio, etten erottanut milloin huono olo johtui liiasta sokerista, milloin valkoisen jauhon kroppaan mättämisestä, tai milloin syynä olikin nälkä, jano ja/tai väsymys. Kaikki oli yhtä huonovointisuuden massaa, josta en saanut mitään tolkkua. Nyt kun keho voi paremmin kuin aikoihin, huomaan olotilan muutokset ja pienimmätkin heilahduksen samantien.

Viime aikoina sokeriövereitä on tullut mm. parista palasta Tobleronea, kolmas Turkinpippuri oli liikaa, ja juuri äsken sain aikaan megaellotuksen kekseillä. Maistan makeuden ihan eri tavalla kuin aiemmin, tästä aiheesta kirjoittelin jo viime syksynä. Vedin  Laihisraivareiden alkutaipaleella ensimmäiset viikot täysin herkutonta linjaa, sillä halusin vierottaa itseni sokerista ja herkuttelusta muutenkin. En syönyt muutamaan ensimmäiseen viikkoon edes raakaherkkuja, hedelmät olivat ainoa makea mitä laitoin suustani alas. Makeanhimo laantui nopeasti, jo parin viikon nollatoleranssin jälkeen huomasin, että mm. omenamehu maistui ällömakealta. Kun kuuden viikon täyskieltäytymisen jälkeen maistoin maitosuklaata, totesin, että 70% tumma suklaa oli parempaa, ja kakkupalat jäivät ensimmäistä kertaa elämässä syömättä loppuun.

Nyt olen ottanut rennosti ja syönyt makeaa kun tekee mieli. Edelleen kuitenkin huomaan sortuvani toisinaan tunnesyömiseen, kuten kävi äsken. Takana on pari aika rankkaa päivää, ja tämäniltaisen jazz-tanssitunnin jälkeen antauduin entisaikojen lempiherkulleni,  Filipinos-kekseille. Nuo valkosuklaalla kuorrutetut suklaakeksit ovat kyllä sen sortin sokeripommeja, että huh! Yksi tai pari olisi taatusti saanut riittävän sugar high'n aikaan, mutta pistelin poskeeni useamman kuin olisi todellakaan tarvinnut. Söin niitä myös eilen jätskin kanssa, ja totesin jo tuolloin huonon olon nousevan nopeasti. Tuosta huomiosta huolimatta päätin ottaa itselleni sokruellotuksen myös tälle illalle! Tämä kertoo ehkä siitä, että vanhat tavat istuvat todella tiukassa. Vaikka periaatteessa hallitsenkin herkuttelun, en edelleenkään osaa tai halua kuunnella kehoani. Miksi ihmeessä ylikirjoitan järjen äänen, ja otan huonon olon, vaikka ihan hyvin pärjäisin ilmankin. Olen nyt useampana iltana syönyt sokeria, vaikkei makeanhimo ole edes ollut mikään todellinen himo! Tuntuu jopa siltä, että olen syönyt koska voin tehdä niin. Olen jäänyt koukkuun siihen ihanaan tunteeseen, kun tiedän, että voin nautiskella pienistä herkkuhetkistä ilman, että huono omatunto hiipii jostain pimeästä nurkasta, tai että farkut eivät mahdukaan enää seuraavana päivänä kiinni. Fiilis on toki ihan terve ja vapauttava, mutta jos kolikon kääntöpuolella on tämä tälläkin hetkellä tuntemani huonovointisuus, kannattaako se…? Hmm, pohdinnan paikka!

Tästä aiheesta voisi jatkaa vielä pidempäänkin, mutta nyt on pakko mennä unille. On meinaan todella väsynyt olo, ei jaksa valvoa edes Kympin uutisiin saakka! :) Edelleen pään sisällä on käynnissä mieltä ja kehoa uuvuttava pimeän ja valon taistelu, joka tuntuu hetkittäin näännyttävän mut ihan täysin. Siellä ne melatoniinit ja serotoniinit myllertävät menemään, on oikea hormonisoppa porisemassa… Mielelläni heittäisin vielä sekaan kunnon tymäyksen oksitosiinia, se on ehdottomasti mun lempparihormoni. ;)

Hyvät yöt.