SOKERIÖVERIT

Yleisesti ottaen tykkään sanonnasta "Mieluummin överit kun vajarit!", mutta sokeriin se ei päde. Olen hehkuttanut mm. edellisessä postauksessa, kuinka olen oppinut herkuttelemaan kohtuudella. Se ei näköjään kuitenkaan vielä tarkoita sitä, että tietäisin kehoni nykyisen sietokyvyn sokerin suhteen. Oon tässä lähiaikoina joutunut toteamaan, että yllättävän vähäinen määrä sokrua saa kropan voimaan todella huonosti. Aiemmin pystyin helposti vetämään esim. puoli levyä Fazerin sinistä, eikä tuntunut (muka) missään. Kehon yleinen huonovointisuus oli niin vakio, etten erottanut milloin huono olo johtui liiasta sokerista, milloin valkoisen jauhon kroppaan mättämisestä, tai milloin syynä olikin nälkä, jano ja/tai väsymys. Kaikki oli yhtä huonovointisuuden massaa, josta en saanut mitään tolkkua. Nyt kun keho voi paremmin kuin aikoihin, huomaan olotilan muutokset ja pienimmätkin heilahduksen samantien.

Viime aikoina sokeriövereitä on tullut mm. parista palasta Tobleronea, kolmas Turkinpippuri oli liikaa, ja juuri äsken sain aikaan megaellotuksen kekseillä. Maistan makeuden ihan eri tavalla kuin aiemmin, tästä aiheesta kirjoittelin jo viime syksynä. Vedin  Laihisraivareiden alkutaipaleella ensimmäiset viikot täysin herkutonta linjaa, sillä halusin vierottaa itseni sokerista ja herkuttelusta muutenkin. En syönyt muutamaan ensimmäiseen viikkoon edes raakaherkkuja, hedelmät olivat ainoa makea mitä laitoin suustani alas. Makeanhimo laantui nopeasti, jo parin viikon nollatoleranssin jälkeen huomasin, että mm. omenamehu maistui ällömakealta. Kun kuuden viikon täyskieltäytymisen jälkeen maistoin maitosuklaata, totesin, että 70% tumma suklaa oli parempaa, ja kakkupalat jäivät ensimmäistä kertaa elämässä syömättä loppuun.

Nyt olen ottanut rennosti ja syönyt makeaa kun tekee mieli. Edelleen kuitenkin huomaan sortuvani toisinaan tunnesyömiseen, kuten kävi äsken. Takana on pari aika rankkaa päivää, ja tämäniltaisen jazz-tanssitunnin jälkeen antauduin entisaikojen lempiherkulleni,  Filipinos-kekseille. Nuo valkosuklaalla kuorrutetut suklaakeksit ovat kyllä sen sortin sokeripommeja, että huh! Yksi tai pari olisi taatusti saanut riittävän sugar high'n aikaan, mutta pistelin poskeeni useamman kuin olisi todellakaan tarvinnut. Söin niitä myös eilen jätskin kanssa, ja totesin jo tuolloin huonon olon nousevan nopeasti. Tuosta huomiosta huolimatta päätin ottaa itselleni sokruellotuksen myös tälle illalle! Tämä kertoo ehkä siitä, että vanhat tavat istuvat todella tiukassa. Vaikka periaatteessa hallitsenkin herkuttelun, en edelleenkään osaa tai halua kuunnella kehoani. Miksi ihmeessä ylikirjoitan järjen äänen, ja otan huonon olon, vaikka ihan hyvin pärjäisin ilmankin. Olen nyt useampana iltana syönyt sokeria, vaikkei makeanhimo ole edes ollut mikään todellinen himo! Tuntuu jopa siltä, että olen syönyt koska voin tehdä niin. Olen jäänyt koukkuun siihen ihanaan tunteeseen, kun tiedän, että voin nautiskella pienistä herkkuhetkistä ilman, että huono omatunto hiipii jostain pimeästä nurkasta, tai että farkut eivät mahdukaan enää seuraavana päivänä kiinni. Fiilis on toki ihan terve ja vapauttava, mutta jos kolikon kääntöpuolella on tämä tälläkin hetkellä tuntemani huonovointisuus, kannattaako se…? Hmm, pohdinnan paikka!

Tästä aiheesta voisi jatkaa vielä pidempäänkin, mutta nyt on pakko mennä unille. On meinaan todella väsynyt olo, ei jaksa valvoa edes Kympin uutisiin saakka! :) Edelleen pään sisällä on käynnissä mieltä ja kehoa uuvuttava pimeän ja valon taistelu, joka tuntuu hetkittäin näännyttävän mut ihan täysin. Siellä ne melatoniinit ja serotoniinit myllertävät menemään, on oikea hormonisoppa porisemassa… Mielelläni heittäisin vielä sekaan kunnon tymäyksen oksitosiinia, se on ehdottomasti mun lempparihormoni. ;)

Hyvät yöt.

ON TULLUT AIKA TOIMIA

Hei rakkaat ihanat! Piiiiiiitkä tauko ollut blogin päivittämisessä. Syitä on kaksi: 1: päivät rullailee suht samanlaisina, ja on taas tuntunut ettei muka ole mitään kerrottavaa, ja 2: oon viettänyt tosi paljon aikaa pääni sisällä ja sieltä on hetkittäin ollut tosi haastavaa tulla pois…

Kun "synnyttää itsensä uudelleen", joutuu opettelemaan monta asiaa alusta. Isoimpia konkreettisia ja fyysisiä asioista mulle on olleet kävely, hengittäminen, puhuminen ja kirjoittaminen. Enkä nyt tarkoita, että tämän muutosprosessini aikana olisin menettänyt noi taidot, mutta opettelen käyttämään niitä uudella tavalla; kävelemään rauhallisesti, mutta kuitenkin päämäärätietoisesti, hengittämään tilanteen mukaan joko syvään ja pitkään, tai voimakkaasti, energioita nostattavasti. Oon opetellut myös käyttämään ääntä uudella tavalla. Haluan, että mun sanat merkitsee jotain, joten paljon turhaa ja ylimääräistä on jäänyt pois. Toisaalta tilalle on tullut paljon asiaa, ja sitähän mulla on roppakaupalla! :D Haluun, että mun äänessä on voimaa sekä mulle itselle sisäisesti että sille joka mua kuuntelee. Ja tää kirjottaminen… Tää on lapsesta saakka ollut mulle terapiaa, keino ilmaista itseä ja kutoa pään sisällä risteilevät ajatuslangat kauniiksi kankaaksi. Musta tuntuu kuin tulostaisin ajatuksiani, kun kirjoitan. Sitähän se just nimenomaan on. Samalla ne ajatukset menee jonkun viimeisen filtterin läpi ennen kuin sormet muotoilee ne sanoiksi. Toi on mulle se terapeuttinen kohta jota opettelen hyödyntämään paremmin. Oon monesti alkanut kirjoittaa jotain, missä ei mun omasta mielestä ole ollut päätä eikä häntää. Sit kun oon lukenut mitä paperille tai tähän tietokoneen näytölle on tulostunut, yhtäkkiä kaikessa onkin ollut järkeä. Oon huomaamattani selvittänyt jonkun ajatusvyyhdin kirjoittamalla sen itestäni ulos, tota mä haluan oppia tekemään entistä enemmän. :)

Olo on tosiaan kuin vastasyntyneellä. Katselen maailmaa kiinnostuneena ja aistin ympärilläni koko ajan uutta. Treenaamisen ja tervehtyneen ruokavalion myötä kehosta löytyy jatkuvasti uusia mielenkiintoisia kohtia, joita kummastelen ja ihastelen. Oon edelleen jatkanut mun joka aamuista peilituokiota! Katselen itseäni tovin, kosketan ihoa ja tutustun uuteen ulkomuotooni. Laihisraivaroinnin ydinvaiheessa tähän rutiiniin kuului myös päivittäinen punnitseminen, sillä halusin oppia ja ymmärtää miten edellisen päivän ruoka/juoma/liikunta vaikuttaa painoon. Nyt jo tiedän mikä tekee mitäkin, ja osaan sanoa kehoni olotilasta paljonko painan. Painolla ei ole enää niinkään väliä, joten oon siirtänyt vaa'an vaatekaapin alle. Otan sen sieltä esiin, kun haluan tarkistaa tilanteen. Paino on pysytellyt edelleen siellä 55-56 välissä, tässä on hyvä. :) Ruokavalio jatkuu samanlaisena kuin painonpudotusvaiheessakin, eli mahdollisimman paljon kasviksia, siemeniä, pähkinöitä, sopivasti eläinproteiinia, vähemmän kuitenkin kuin aiemmin, jonkun verran viljatuotteita ja vähän maitotuotteita. Jumppaa ja skumppaa sopivassa suhteessa ja herkkuja hallitusti. Millekään en enää sano tiukasti EI. Oon tosi iloinen, että oon löytänyt itselleeni sopivan ruokavalion, ja oppinut nautiskelemaan hyvällä omallatunnolla ja kohtuudella.

Koko talven ajan oon jollain tapaa hibernoinut, ja pääni sisällä pohdiskellut tätä käynnissä olevaa prosessiani. Toki oon liikkunut ja puuhannut paljon mun kehon kanssa, mutta ajatuksissani oon ollut rauhaksiin pimeyden suojissa. Nyt kun kevät on ihan oikeasti koittanut (meidän katu lakaistiin ja pestiin eilen!), tuntuu, että on aika päästää myös mieli nauttimaan valosta. Avata silmät ja antaa raikkaiden tuulien virrata myös pään sisälle. Pari viime viikkoa on ollut sellainen olo, että mun päässä on käynnissä talven ja kevään välinen kamppailu, pimeyden ja valon loppuaistelu! Mieli on kaamoskauden aikana mukautunut siihen olotilaan, että saa vaan kaikessa rauhassa olla ja hissuksiin pyöritellä asioita pimeydessä, mutta nyt joku toinen voima, toinen osa mun mieltä on noussut ja on sitä mieltä, että saa talviunet riittää! Tän pidemmälle en voi enää jatkaa ajatusten pyörittelemistä, on aika ryhtyä toimimaan.

Sana TOIMIA saa mut varuilleni. Oon teillekin valottanut mun taipumusta TOIMIA 120% tehoilla. Tuosta oon vierottanut itseäni kohta 10 kk ajan. Nyt, kun keho ja mieli yhteisessä rintamassa kertovat mulle, että pitkän pohdiskelukauden jälkeen olisi jälleen aika TOIMIA, syttyy mun kojelaudan kaikki punaiset merkkivalot palamaan. Mun sisäinen hälytysjärjestelmä yhdistää samantien TOIMIA-verbin toimimiseen täysillä yli omien voimavarojen ja siinä samalla itsensä laiminlyömiseen. Alert, alert! Oon viime kuukaudet treenannut tosi intensiivisesti sekä kehoa että mieltä. Tällä hetkellä tuntuu, että keho on valmiimpi toimimaan kuin mieli. Koska ne on hyvät kaverukset ja tekee nykyään kaiken sulassa sovussa ja toisiaan tukien, niin keho on selkeästi ruvennut reagoimaan mielen hätään…
Mulla on kaksi fyysistä oiretta, jotka nostaa aina aika ajoin päänsä pintaan. Toinen on se mun vauvana leikattu kampurajalka, eli oikean jalan akillesjänne. Se oli tosi kipeä koko viime syksyn, kävin fysioterapiassa ja lepuutin sitä loppuvuoden, mutta nyt oon taas treenannut ihan normaalisti. Se kuitenkin kipeytyy varsinkin juoksusta, ja oon yrittänyt sitä huoltaa hieromalla ja venyttelemällä. Oon aina ajatellut mun oikeaa jalkaa heikkona, sillä siinä on paljon vähemmän lihaksia kuin vasemmassa, ja se on muutenkin jäykempi, jne. Oon ikäänkuin lannistanut jalan vaan kulkemaan mun mukana, en oo antanut sille mahdollisuutta näyttää voimiaan. Nyt kun tanssin aktiivisesti, tarttisin tosi paljon molempien jalkojen voimaa, ja oon päättänyt, että on aika huomioida se kunnolla. Tähän ajatukseen kiritti myös hyvän ystävän tarina omasta oikean jalan akillesjänteestään, joka ruhjoutui pyörän pinnojen välissä tosi pahasti muksuna. Lääkärit oli kuulemma sanoneet, että jalalla ei enää kävellä, ja koko kesäloma oli mennyt sairaalassa, pyörätuolissa ja kävelykepeillä. Nyt 36 vuoden iässä jalka on kuulemma jopa vahvempi kuin vasen, eikä siinä ole tuntemuksen häivääkään onnettomuudesta ja sitä seuranneesta isosta leikkauksesta… Voisinkohan itse saada vahvistettua oman oikean jalkani reippaaksi vielä tällä iällä? :)

Sit on se mun puutuva vasen puoli naamasta… Käyn edelleen hoidattamassa sitä Kirsi Vaaliolla Voice Well-terapiassa. Tilanne on ollut päällä taas useamman viikon ajan siinä mielessä, että oon huomannut esim. punnertaessa, että kaulan vasemmalla puolella, leukapielessä ja poskella alkaa tuntua tietyn tyyppistä "kutittelua", kun joudun pinnistämään viimeisillä voimillani. Toissasunnuntaina tein salilla muutamat burpeet, minkä aikana olkapää ja olkavarsi tulivat tosi kipeiksi. Tästä syystä muutettiin Monnan kanssa viime viikon PT-treeni vesijuoksuksi, ja oon pyrkinyt välttämään käsi- ja hartialiikkeitä omassa treenissäni. Paitsi sitten tanssit ja jooga… Huomasin tiistain jazz-tunnilla, että jaahas, käsien ojentelut tekevät olkavarrelle ihan yhtä pahaa kuin voimaliikkeet, ja eilen joogassa totesin, että nyt saa koobrat sun muut jäädä vähäksi aikaa. Illalla nimittäin alkoi taas kaulan ja posken puutuminen, joka on kiivennyt pään vasenta puolta pitkin kulmakarvaan saakka. Tottakai tää on ennenkaikkea fyysinen juttu, mutta mulla on vahva tunne, että homma on osittain psykosomaattinen, oire jonkinlaisesta stressitilasta…

Mulla ei todellakaan ole perinteistä duunistressiä, päinvastoin! Sensijaan mulla on varmaan päällä jonkinlainen emotionaalinen stressitila, joka oireilee mielen hätäilynä ja kehon kipuiluna. Tiedän, että on tullut aika toimia ja viedä tätä mun projektia eteenpäin, siksi varmasti reagoin. En nimittäin yhtään tiedä mikä on se seuraava vaihe mihin oon siirtymässä, mutta sen tiedän, että eteenpäin on mentävä. Oon niin tottunut tuottamaan ja pitämään kaikkia lankoja näppärästi käsissäni, että mulle on todellinen epämukavuustila tällainen tietämättömyys. Miksi nyt sitten on tietämättömyyden tila? Siksi, että tähän saakka kaikki on ollut suunnitelmallista ja päämäärätietoista. Mun päämäärät Laihisraivaroinnin suhteen voi lukea tuosta yläpalkin Suuresta Suunnitelmasta! :) Kaikki on mennyt just niinkuin kesällä kirjasin ylös, mutta entäs nyt sit….? En mä tehnyt mitään suunnitelmaa sen varalle, kun pääsen tavoitteeseeni ja oon saanut sen mitä oon tilannut! Vuosien haaveet ja unelmat on toteutuneet, mulla on tässä ja nyt kaikki mitä oon itsestäni aina halunnut. Toimiminen pelottaa, sillä en edelleenkään ole 100% varma, että oon saanut itseni vieroitettua niistä vahoista toimintamalleista. Mutta en mä voi pääni sisällekään jäädä, pakko vaan rohkeasti mennä eteenpäin, mitä ikinä siellä odottaakaan! Ei aina tarvitse olla suunnitelmaa, vai tarviiko?

Tällaisia ajatuksia tähän torstaihin. Mä lähden nyt hakemaan rakasta ystävääni Riikkaa lentokentältä, eipä voisi parempaan hetkeen tämän leidin Suomenvisiitti sattua! Riikka on nimittäin kuunnellut näitä mun hippihöpinöitä since 1989. :) Ja mä en muuten meinaa enää laittaa tänne blogiin hippivaroituksia, niinkun oon aiemmin tehnyt näiden mielen syövereiden avaamisten kanssa. Saatte lukea mun hippijuttuja sulassa sovussa treeni- ja ruokavaliotarinoiden kanssa! :D