SPEAK TRUTH.

Totuuden puhuminen on yksi ihmisyyden perusasetuksista, eikö? Enkä tarkoita tälllä nyt sitä, että totuuden toinen puoli olisi valheiden kertominen. Tarkoitan omaa totuutta, sen mukaan elämistä ja toimimista. Oma totuus on mielestäni jokaisen oman sisäisen ja ulkoisen maailman välisestä vuoropuhelusta syntyvä tulkinta, jonka tulisi johdattaa meitä läpi elämän. Viitoittaa tietä tekemään oikeita ratkaisuja ja valintoja. Elämään totuudenmukaisesti. Kaiken toiminnan tulisi pohjautua nimenomaan tuohon omaan totuuteen, joka on mun mielestä elämänarvoista se kaikista tärkein. Se on oman elämän ohjenuora ja punainen lanka. 

Jokaisella meistä on jo syntyessä sisällämme totuuden siemenen ydin ja perusolemus. Tuosta siemenestä lähtee versoamaan lopullinen omaa totuutemme. Samalla siemen alkaa kasvattaa juuria syvälle sisällemme. Elämänmatkan varrella verson vahvistumiseen vaikuttaa moni tekijä, kuten kasvuympäristö ja -olosuhteet, lämpö, rakkaus, ravinto ja huolenpito... Itsen lisäksi ympärillä olevilla ihmisillä, eli omilla vanhemmilla, opettajilla, ystävillä ja sukulaisilla on varsinkin taimivaiheessa vahva vaikutus oman totuudensiemenen kasvamiseen. Parhaimmillaan ympärillä olevat ihmiset muodostavat tuki- ja suojaverkon hentoiselle taimelle auttaen sitä vahvistumaan. He ruokkivat ja ravitsevat omalla huolenpidollaan, mutta toisaalta myös rohkaisevat ja haastavat. Ja kuinka helposti tuo kasvuvaiheessa oleva pikkuriikkinen totuuden siemen imeekään itseensä kaiken mitä sille annetaan, KAIKEN! Niin rakkauden ja ravinteet, kuin myrkyt ja torjunta-aineetkin. Totuuden siemenessä ei itsessään noita jälkimmäisiä ole, vaan ne ruiskutetaan, suihkutetaan ja syötetään ulkopuolelta. (Tähän kohtaan sivuhuomiona, että ken uskoo karmaan, tietää, että siemen kantaa usein mukanaan ylimääräistä painolastia... Mutta ei mennä tähän aiheeseen tällä kertaa. )
Oma totuus siis muodostuu mun näkemyksen mukaan oman itsen sisällä olevasta ytimestä/siemenestä ja ulkopuolisten tekijöiden vaikutuksesta siihen. Poikkeuksetta tuosta totuuden siemenestä kasvava verso imee tietyissä vaiheissa itseensä runsaasti vaikutteita ulkopuolelta. Se missä vaiheissa tämä tapahtuu säätelee sitä millaiseksi oma totuus alkaa muodostua. Se onko siemen päässyt versoamaan saaden hellää huolenpitoa niin itseltä kuin muiltakin tärkeiltä ihmisiltä, vaikuttaa vahvasti siihen kuinka paljon ja millä tavalla nuo ulkopuoliset ärsykkeet, tilanteet ja tapahtumat ruokkivat oman totuuden kasvua.

Oma totuuden siemen voi helposti myös unohtua ja hautautua itsen ulottumattomiin vuosiksi, jopa koko elämän ajaksi. Se ei kuitenkaan katoa mihinkään, vaan menee nukkumatilaan. Siihen on koodattu suojelumekanismi joka kytkeytyy päälle, kun verso alkaa imeä liikaa vaikutteita, myrkkyjä, saasteita. Siemen suojelee itseään vetäytymällä. Kytkökset eivät kuitenkaan katkea, ainoastaan niissä kulkeva informaatio ja energia vähenee. Siemenen suojelumekanismi on niin fiksu, että se ymmärtää milloin täytyy vetää liinat kiinni. Sen lisäksi, että mekanismi suojelee sitä vaurioitumasta, se estää sitä myös väsymästä. Vaikka totuuden siemenen tärkein tehtävä on pitää meidät tietoisina sen olemassaolosta, niin toisinaan tulee tilanteita, jolloin ihminen ei halua tai pysty antamaan tuolle tietoisuudelle tilaa.

Olen itse kokenut sen, kuinka jollain tavalla tietämättäni, mutta kuitenkin alitajuisesti tiedostaen yritin katkaista tuon yhteyden. Olin varma, että olen viisaampi, tiedän paremmin ja pystyn rakentamaan itse oman totuuteni. Tämä johti siihen, että oma siemeneni meni monen vuoden ajaksi hibernaatiotilaan. Hain voimaa ja energiaa ainoastaan itseni ulkopuolelta ankkuroiden onneni ja oikeastaan koko olemassaoloni mahdollisimman kauas ytimestäni. Kytkökset olivat kuitenkin olemassa ja sain niitä pitkin jatkuvasti signaaleita, jotka pyrin aktiivisesti vaientamaan. Jatkoin omavoimaistamistani repien itseäni irti ytimestäni. Mitä enemmän ja pidempään tätä tein, sitä huonommin voin. Niin fiksu tuo siemen meidän jokaisen sisällä on, että kun se huomaa vaaran kytköksien katkeamisesta, se alkaa voimistaa signaaleitaan. Ensin tulee hellävaraisia huomautuksia, jotka vähitellen voimistuvat, kunnes kasvavat täyteen voimaansa, jos niihin ei reagoi. Lopulta, jos oma resistenssi on liian kova peli vihelletään poikki. 

Poseerasin syksyllä 2012 Annalle Beauty Brunch-tapahtumassani. Äitini katsoi tätä kuvaa ja totesi etten taida olla onnellinen.

Olin kesällä 2012 lopenuupunut, huonokuntoinen ja -vointinen. Olin julkaissut edellisenä syksynä Make Up Bible-kirjani, lanseerannut Cailapin kanssa nimeäni kantavan meikkivälinekokoelman, mennyt vuodenvaihteessa näyttävästi naimisiin ja toiminut koko talven ja kevään kestäneen Suomen huippumalli haussa-tuotannon tehtäväkoordinaattorina. Muistan kuinka koin tuona kesänä voimakasta epäonnistumisen tunnetta. Miksi olin väsynyt? Miksen muka kestänyt ja jaksanut? Miksi olin onneton kun kaikki oli niin f#*king härligt?! Ystävät ja tutut kertoivat olevansa huolissaan, mikä ärsytti entisestään. Pitävätkö ne heikkona? Kesäloman jälkeen tunsin olevani entistä väsyneempi, mutta lisäsin kierroksia, otin uusia projekteja ja paahdoin menemään hymyillen, elinhän elämäni parasta aikaa! Sitten alkoi tapahtua... Olin maalaamassa uuden työtilan seinää. Kiipesin korkeilla nojatikkailla katonrajaan, kun ne yhtäkkiä lipesivät altani. Tipuin kiljuen yli kolmesta metristä selkä edellä lattiaan. Takaraivoni jäi 10 sentin päähän allani olleista kiviportaista. Selvisin säikähdyksellä ja isolla mustelmalla. Muutaman viikon kuluttua juonsin viikon mittaisen kauneustapahtuman työkenkinäni littanat ballerinat. Tuon juontorupeaman jälkeen oikea jalkani tuli yhtäkkiä niin kipeäksi, etten pystynyt kävelemään kunnolla. Jokaisella askeleella tuntui viiltävää kipua, joka oli aamulla sängystä noustessa niin kova, että jalat lähtivät alta. Kävin ortopedilla, jolta sain hierontaohjeita ja kehotuksen pysytellä erossa liian matalista ja korkeista kengistä. Kävelin puolisen vuotta pelkissä lenkkareissa...

Tämän kuvan ottamisen jälkeen kiipesin tikkaille...

No mitäs sitten kävikään? Kaaduin pahasti pyörällä ratikkakiskoihin. Seuraavaksi sain selkääni niin kovan noidannuolen, etten kyennyt seisomaan suorassa... Nämä kaikki fyysiset vaivat tietysti liittyivät toisiinsa, mutta jossain kohtaa aloin miettiä, että yrittääköhän jokin voima saada mua pysähtymään? Yritti. :) Marras-lokakuun vaihteessa oltiin ystäväni kanssa retriitillä, jonka aikana tehtyjen harjoitteiden ja tehtävien myötä tajusin, että jotain on tehtävä, ettei tilanne lipeä lopullisesti lapasesta. Hiljensin tahtia hetkeksi, kuuntelin itseäni kuukauden, jonka jälkeen totesin, että done and done, ja painoin jälleen täyttä höyryä eteenpäin. Rupesin kuvaamaan ja kirjoittamaan Hair Biblea, tuli hiusvälineitä, kirjakiertueita, tilaisuuksia ja tapahtumia... Kuulin koko ajan sisälläni varoitussignaalit, jotka entistä aktiivisemmin yritin hiljentää. Sen tuo alkuvuoden 2013 itsetutkiskelu kuitenkin teki, etten enää kyennytkään vaimentamaan hätähuutoa. Se kumisi taustalla koko ajan, vaikka pinnalla porskutin menemään minkä kerkesin. Tähän liittyy voimakkaasti myös oma kehoni, joka sai tuta kaiken tuskani. Kohtelin sitä kaltoin kaikin mahdollisin keinoin. Söin, join, en liikkunut, enkä kunnioittanut, saatika edes sietänyt itseäni ja kehoani. Samalla viestitin itseni ytimeen, että olen sen yläpuolella, en välitä, ei kiinnosta!!! Sitten tuli stoppi.

Se tuli toissakesänä. Olin niin onneton, etten oikein pysty sitä sanoin kuvailemaan. Olin onneton ennenkaikkea siksi, että tiesin koko ajan mitä tein itselleni, mutta jatkoin silti. Tajusin tuolloin, että jos en tee täyskäännöstä, tulen menettämään pelin, ja jotain vakavaa tapahtuu. Se oli niin lamaannuttavan voimakas tunne, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua. Tuosta hetkestä alkoi oma elämänmuutostaipaleeni. Lähdin heinäkuussa 2014 matkalle kohti omaa itseäni ja ydintäni, ja sillä matkalla olen edelleen. Takaisinpaluuta ei ole. :)
Oman ytimen tehtävä on viitoittaa tietä tekemään oikeita ratkaisuja ja valintoja, elämään totuudenmukaisesti. Olen saanut yhdistettyä itseni ytimeeni uudelleen, ja kuluneen kahden vuoden aikana korjaillut kytköksiä. Nyt signaalit kulkevat esteettömästi molempiin suuntiin. Olen pääsemässä pikkuhiljaa hienosyisemmälle tasolle ja alkamassa aktivoida sellaisiakin yhteyksiä, jotka ovat olleet nukkumatilassa jo vuosikausia. Uskon myös, että tästä kun etenen, niin saatan löytää ihan uusiakin kanavia, mene ja tiedä! ;) Joka tapauksessa oman totuuden tunnistaminen ja kaiken toimintani sen mukaan sovittaminen on tämän hetken tärkein tavoitteeni. 

Täytyy kuitenkin muistaa se, ettei oma totuus voi koskaan täysin vastata kenenkään muun totuutta, eikä sen ole tarkoituskaan. Kyseessä ei ole kilpailu siitä kuka tietää ja tuntee eniten, tai kenen sisäinen linkki toimii parhaiten. Kyse on siitä, että elää omaa elämäänsä totuudellisesti niin sisään- kuin uloskin päin. Kuinka usein sitä huomaakaan varovansa oman totuuden esiin tuomista jonkin tilanteen tai toisen ihmisen reaktion pelkäämisen takia. Se tapahtuu liian helposti automaationa, jopa täysin huomaamatta. Nyt kun olen käynyt tätä asiaa läpi itseni kanssa, alkaa kaava pikkuhiljaa murtua. Se, että tunnen oman totuuteni jokaisella solullani, on turvani. Huomaan heti, jos olen tekemässä jotain mikä sotii sitä vastaan ja pystyn reagoimaan ajoissa. Olen myös löytänyt rohkeutta sanoa ääneen. Se on ollut todella helpottavaa, sillä totuuden puhumisessa ei koskaan voi olla mitään väärää. Toki on hyvä pitää hoksottimet hereillä siitä miten ja missä tilanteessa voi olla totuudellinen. Hyväkin tarkoitus voi kääntyä päälaelleen, jos aika ja paikka ovat pielessä, tai ei huomioi toisesta tulevia signaaleita. Tosin varsinkin me naiset (tai ainakin minä!) ollaan kovia ylianalysoimaan, ja totuus jääkin  helposti sanomatta. Sitten se purkautuu ulos, kun ei pysty enää pidättelemään ja *BOOM*, päälaellaan taas. Hienosäätöä, hienosäätöä... Ja rohkeutta! 

Speak up. Speak wise. Speak truth.