sunnuntai 21. joulukuuta 2014

VANHAT TUTUT SUURSYÖMÄRI JA HERKKUMONSTERI

Tässäpä heti alkuun kuva-arvoitus, tai itseasiassa kaksi, mitä mahtaa olla näissä kuvissa?



No herkkujahan niissä on! Olin eilisillan yksin kotona, siivoilin, pesin pyykkiä, järjestelin vaatteita, luin blogeja, vertailin lentohintoja, puhuin Skypellä Keniassa asuvan ystäväni kanssa ja kuuntelin musiikkia. Samalla tuli vähän pupellettua… Ei ollut mikään sen kummallisempi herkkuhimo, mutta siinä ne sattuivat olemaan sopivasti käden ulottuvilla. En laskenut määrää, nautiskelin vaan! Mutta hyvin olisi voinut tuon Tobleronen syömisen jättää yhteen, max kahteen (jättikokoiseen) palaan. Tavara on meinaan sen verran tuhtia ja makeaa, että huono olohan siitä tuli…! No, milläs muulla talttuukaan suklaaöveriellotus, kuin syntisen suolaisella salmiakilla! Smart thinking, Mariela!!! :D Sellasta se on välillä. Oon kuitenkin iloinen siitä, että vedin itseni pieneen sokerihumalaan suht hyvällä omallatunnolla. En soimannut itseäni herkutteleusta, vaan ajattelin… Tai itseasiassa en ajatellut mitään. Tarkoitan siis, että suhtauduin herkkujen popsimiseen neutraalisti. En soimannut itseäni, tai laatinut suupielet suklaassa tälle päivälle "hyvitykseksi" supertiukkaa kuntorääkkiä. Aika ihana tunne. Iloinen oon myös siitä, että keho ei enää huuda sokerin perään, niinkuin aiemmin. Hyvin tosiaan olisi riittänyt (iso) pala suklaata ja pari salmiakkia päälle. Sen verran pään sisällä kuitenkin vielä pyörii sama vuosikausia vanha kela, että jostain syystä, ikäänkuin automaationa mutustelin menemään enemmän kuin edes teki todellisuudessa mieli.


Toi on sellainen asia, jonka kanssa mulla on vielä paljon töitä tehtävänä. Oon oppinut jo ihan suht hyväksi herkuttelun hallitsijaksi, mutta kun sille tielle lähden, tuolta jostain aivon mutkasta tulee vielä liian usein komento: syö lisää! Mistähän johtuu, että usein mieli tyydyttyy vasta, kun on ähky tai huono olo. En osaa lopettaa ajoissa. Ei riitä, että olen tullut kylläiseksi ruoasta tai makeanhimo on laantunut. Ihan kuin jotain puuttuisi, ja jatkan, kunnes ellottaa. Ja toihan ei ole hyvä juttu, koska huonoa fyysistä oloa seuraa melkein aina henkisesti vielä huonompi olo. Itsesyytökset ja -inho nousevat tällöin helposti pintaan, ja noidankehä pyörii aina vaan. Näin ei siis käynyt eilen, mutta on käynyt liian usein  nuoruudesta saakka. Pääni sisälle on muodostunut selkeä opittu/totuttu kaava, jota on edelleen liian "helppo" noudattaa.


Nyt kun painoa on lähtenyt, ja sen myötä vatsalaukku taatusti pienentynyt, täytyy olla varovainen, etten änge sinne liikaa kaikkea entiseen malliin! Toi on varmasti monelle pikapainonpudottajalle se todellinen haaste, mieli ei ehdi mukaan muutokseen. Nyt ajateltuna oon oikeastaan aika tyytyväinen, että jumitin siellä n. 61,5 kg:ssa sen pari kuukautta. Mä luulen, että sinä aikana ehdin tottua uuteen vähemmän energiaa tarvitsevaan ja herkkuja kaipaavaan kehooni + mieleeni. Vaikka vanhat pinttyneet tottumukset onkin edelleen läsnä, tunnistan noi tapani nykyään paremmin. Nyt huomaan, kun Suursyömäri ja Herkkumonsteri ovat pääsemässä vauhtiin, mutten ihan vielä osaa sanoa ajoissa STOP IN THE NAME OF MY CURVES! :D Olen huomannut, että noi kaksi kaverusta pääsevät livahtaaman esille jos keskityn syödessäni johonkin muuhun samaan aikaan. Saatan esim. koneella töitä tehdessäni "huomaamattani" vedellä kokonaisen pähkinäpussin! Tai jos ruokailen vaikkapa blogeja/lehtiä selaillen tai kovassa kiireessä, mieli jo seuraavassa palaverissa, tulee helposti syötyä yli äyräiden.

Herkuttelu on siis ihan ehdottoman ok, ja hyvää monipuolista ruokaa pitää syödä niin, että tulee kylläiseksi ja jaksaa. Mutta mun pitää keskittyä. Haluan, että mun annoskoot pysyy hallussa, ja että mieli alkaisi pikkuhiljaa oppia olemaan vaatimatta niitä sokeriövereitä. Mulla on siis edessä koulutuskausi! :) Vaikka kaikki onkin nyt hyvin hallussa, niin ehkäpä kuitenkin olisi syytä etsiytyä noiden mun syömiskieroutumien alkulähteille. Sellainen kutina on, että jäljet johtaa jonnekin varhaisnuoruuteen, enkä oo yhtään varma haluunko lähteä sinne kaivelemaan… Mutta koska olen päättänyt, että tää Laihisraivarointi on ihan oikeasti kokonaisvaltainen elämäntaparemontti, niin pakko kait se on! Sen verran paatuneista tavoista ja tottumuksista on kyse, että tie on todennäköisesti pitkä ja kivinen. Mutta mihinkäs mulla on kiire?! :)


Ihanaa vuoden lyhintä päivää, Yulea, Saturnaliaa, mitä näitä nyt onkaan! Aurinko on juuri noussut täällä Helsingissä ja se laskee jo vajaan kuuden tunnin kuluttua. Valoa kohti mennään taas ensi yönä klo 1.03 jälkeen, kun talvipäivä on hetkeksi seisahtanut.  

Photobucket

2 kommenttia:

  1. Oi suklaa tuo naisen paras ystävä ja vihollinen! No kun syödään sitten jaksetaan, veivaa, veivaa, eikös vaan. Iloista sunnuntaita ja kait joulusiivouskin jotain kaloreita öööh kuluttaa.. ;)

    VastaaPoista