HENGITÄ!

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka on 100% läsnä vain ja ainoastaan tässä nimenomasisessa hetkessä, mikä se olisi? H-E-N-G-I-T-Y-S. Tietenkin moni muukin elintoiminto, mutta ne on kaikki riippuvaisia hengityksestä. Oon lähiaikoina pohtinut hengittämistä tosi paljon... Osittain Kundaliinijoogan pranayama-harjoitusten takia, mutta myös siksi, että vasta nyt tajuan, kuinka kokonaisvaltaisesti hengittämisen uudelleenopettelu onkaan vaikuttanut muhun.

Hengitin viime huhtikuussa Kaivarin rannassa.

Aloin tietoisesti tarkkailla hengitysrytmiäni kolmisen vuotta sitten. Olin aina luullut hengittäväni ”oikeaoppisesti”, mutta erään kurssin harjoitteiden myötä oivalsin hengittäväni liian pinnallisesti. En osannut hyödyntää keuhkokapasiteetistani kuin murto-osan, happi liikkui ainoastaan keuhkojen yläosassa, eikä koskaan päässyt kunnolla palleaan asti. Tiukoissa tilanteissa hengitin entistä nopeammin, välillä tunsin haukkovani happea kuin kala kuivalla maalla. Mä myös kävelin, puhuin, söin, kirjoitin, ajoin autoa, tein kaiken nopeasti. Suhasin menemään sellaisella sykkeellä, että pois alta risut ja männynkävyt! Ja koko ajan ajattelin, että tällainen mä olen, nopee ja näppärä, ja hyvä niin!

Peltor-päikkärit. 

Ainoa keino rauhoittaa keho ja mieli on hidastaa hengitystä. That’s a fact. Koetapa keksiä joku muu, johon ei liittyisi hengityksen rauhoittaminen! ;) Alussa tahti meinasi jatkuvasti kiihtyä, ja jouduin todella keskittymään pysyäkseni rauhallisena. Kikkakolmonen tähän oli kuulosuojaimet. Peltorit päässä kuuntelin omaa hengitystäni aluksi ainakin 10 minuuttia päivässä, yleensä ennen nukahtamista. Ei kestänyt kauankaan, kun tajusin oman rauhallisen hengityksen kuuntelemisen meditatiivisen vaikutuksen, ja aloin pitää Peltsoja mukana muuallakin kuin kotona. Se oman kehon kohina...! Jestas, miten rauhoittavaa se on. Oman itsen kuuntelu, siis ihan tällainen fyysinen, vaatii aika paljon. Monelle se voi olla yhtä haastavaa, kuin esim. oman puhe- tai lauluäänen kuuleminen.
Toinen hyvä tapa harjoitella hengityksen rauhoittamista on sen pidättäminen. En nyt meinaa sellaista lapsuuden "Kuka pidättää pisimpään niin, että otsasuoni pullistuu ja naama muuttuu siniseksi"-meininkiä, vaan rauhallista kontrollin itselle ottamista. Mä oon aloittanut tällaisella hengityskiertoharjoituksella:

- sisäänhengitys 4 sekuntia
- hengityksen pidätys 4 sekuntia
- uloshengitys 4 sekuntia
(- hengityksen pidästys 4 sekuntia) 
ja sitten taas sisään 4, pidätys 4, ulos 4, (pidätys 4).........

Tätä voi tehdä ensin pari kolme minuuttia, ihan vaan kokeilla, että miltä tuntuu. Ja vähitellen sitten pidentää aikaa esim. 10-15 minuuttiin, miksei pidempäänkin jos on tottunut meditoija. Näin mä siis opettelin hengittelemään itseni nukuksiin, kun oli kova stressi, ja teen harjoitusta siis edelleen. Jos hengitys on tosi pinnallista, tuon viimeisen pidätyksen uloshengityksen jälkeen voi jättää pois. Mutta 4:n sarja on kaikista toimivin, eli kannattaa kokeilla josko pystyykin pidättämään. Ja sitten aikoja voi vähitellen pidentää. Teen itse tätä tällä hetkellä 6-8 sekunnin palikoilla, riippuu kuinka auki keuhkot on.
Tää on sellainen mun vakkarirauhoittaja, joka toimii niin ahdistuksessa, ketutuksessa, sydänsuruissa, kuin missä tahansa muussakin mutkassa! Ja kun se mieli lähtee laukkaamaan ja hengitys sen mukana, niin keskityn laskemaan mielessäni ääneen. Kokeilkaa ja kertokaa ihmeessä kokemuksia!

Heinäkuinen hengittelyhetki laiturinnokassa Repovedellä.

Mitä nää hengitysmeditaatiohetket sitten tekevät? Se, että rauhoittuu päivittäin itsensä äärelle aktivoi parasympaattisen hermoston. Sympaattinen hermosto on siis se reagoiva, nopea, TAISTELE TAI PAKENE, ja parasympaattinen hermosto taas on se rauhoittava, tasapainottava, LEPÄÄ JA SULATTELE. Aika moni meistä vetää suurimman osan päivästä ja valitettavasti myös yöstä tuolla tetsausmodessa sympaattisen hermoston puolella...! Hengityksen tietoinen hidastaminen on johtanut siihen, että olen joutunut opettelemaan itseni kuuntelua. Kun nopeat ja räjähdysherkät pinta-ajatukset saa siirrettyä taka-alalle, alkaa niiden alta kuulua kummia. Välillä tosi kummia ja vaikeita, mutta oma hengitys on just se joka ankkuroi tähän hetkeen kaikin tavoin. Ei ole mitään hätää, sinne ajatuspinnan alle voi hyvin sukeltaa, kun vaan muistaa hengittää. Kuulostaa taas jotenkin niin yksinkertaiselta, mutta mulle toi on ollut iso oppi. Hengitys pitää mut kiinni elämässä ja just tässä nimenomaisessa hetkessä. Niin kauan kun tiedostan ton, voin hyvin tutkailla niitä ajatuksia menneisyydestä ja tulevasta. Heti, kun hengitys lähtee kiihtymään, verenpaine kasvaa, sympaattinen hermosto aktivoituu, ja historian havina tai tulevaisuuden visiot alkavatkin keikuttaa venettä. Neutraali mielentila katoaa samantien, kun hengitysankkuri irtoaa. 

Hengittelyä Helsingin kattojen yllä elokuussa.

Parasta mitä hengittäminen on mulle opettanut, on se, että voin myös antaa asioiden olla. Rauhoitun, pääsen kiinni neutraaliin mielentilaan ja hetkeen. Silloin tulee parhaimmillaan tunne isosta luottamuksesta, kaikki järjestyy kyllä. Aina ei tarvitse tonkia menneisyyden pohjamutia tai tähyillä sinne tulevaisuuteen. Oon kokenut uskomattomia euforiantunteita vaan siitä, että hengittelen, kuuntelen sitä omaa kohinaani ja annan ajatusten lipua niihin tarttumatta. Välillä on tuntunut kuinka harteilta lähtee kilokaupalla turhaa painolastia näinkin yksinkertaisella keinolla.

Vauva tupsahtaa maailmaan, ryönät ulos systeemistä, keuhkot täyteen ilmaa, ja parkaisu! Ensihenkäys. Ja lopussa toisinpäin, elämä täällä päättyy siihen viimeiseen hengenvetoon. Mä en ole aiemmin ymmärtänyt hengityksen todellista ja syvintä merkitystä. Totuus on, etten vieläkään kunnolla käsitä kuinka suuren voiman kanssa olenkaan joka ikinen hetki tekemisissä. Mutta sen olen ymmärtänyt, että hengittäminen todella ON voima ja ennenkaikkea voimavara, joka meissä jokaisessa on tehdasasetuksena. Haluan oppia hyödyntämään sitä entistä paremmin sekä kunnioittaa ja vaalia sen olemassaoloa.

Tulipa hyvä ja rauhallinen olo, taidanpa mennä hengittelemään hetkeksi Peltsat korvilla! :)

JEDIN PALUU

Kuukauden kestänyt blogitauko päättyy NYT! :D Edellinen postaus on kirjoitettu 14.4., eli päivälleen kuukausi sitten. Kirjoittelin tuolloin sokeriövereistä, mutta sitä edeltävässä postauksessa julistin juhlavasti: "On tullut aika toimia". Kuinka selkeältä tuo ajatus tuntuikaan naputellessani nuo sanat tänne blogiin huhtikuun alkupuolella. En kuitenkaan ollut varautunut siihen, että lausuttuani tuon tarpeen ääneen, käynnistyisikin yllättävä prosessi, joka johtaisi uupumiseen ja sen myötä mm. tähän kuukauden mittaiseen blogihiljaisuuteen. Päätös siitä, että on aika toimia sai aikaan sen, että keho ja mieli alkoivatkin aivan mielivaltaisesti heitellä kapuloita rattaisiini, mitä kummaa…? Olin omasta mielestäni saanut nuo kaverukset hyvään balanssiin. Nyt sitten päätin lähteä jälleen keikuttamaan venettä, ja sehän ei käynytkään laatuun. Kun päätin ja sanoin ääneen tuon maagisen "On aika toimia", kehoni ja mieleni jähmettyivätkin paikalleen, eivätkä olisi halunneet antaa mun edetä yhtään mihinkään! Tämä ilmeni fyysisenä ja henkisenä väsymyksenä, suoraan sanottuna uupumuksena. En muista koska viimeksi olisin ollut niin väsynyt kuin viime viikkojen aikana. Jossain vaiheessa jopa mietin, että onko tämä nyt se loppuunpalaminen, tältäkö se tuntuu? Niin väsynyt olin, että välillä itketti. Oli päiviä jolloin väsymys vähän hellitti ja ajatukset jäsentyivät hyvin, mutta vetämätön olo palasi viimeistään seuraavana päivänä takaisin. Hölläsin treenaamista. Jätin noiden vaikeiden viikkojen varrelta sali-, tanssi- ja joogakertoja väliin, jotta kroppani saisi kaipaamaansa lepoa. Nukuin päikkäreitä ja kuuntelin mielitekojani. Istuskelin kahvilla, katselin ohi kulkevia ihmisiä, vietin laatuaikaa rakkaiden ystävien kanssa, piirsin, kirjoitin ja yritin pysytellä hetkessä kiinni. Vaikka kroppa lepäsikin, mieleni myllersi koko ajan täysillä. Pääni työsti alitajuisesti jotain 24/7 ja se uuvutti entisestään. Joinain päivinä tuntui, että haluaisin vetää aivoistani piuhat edes hetkeksi irti…

Case "On aika toimia" käynnisti siis sen sortin lihamyllyn, etten ole vastaavan läpi itseäni koskaan survonut, paitsi ehkä pahimpina teinivuosina! Vai pyörinköhän viime viikot sittenkin läpi pesukoneen teholinkousohjelman…? Nyt oloni on nimittäin samaan aikaan pusertunut ja muotoa muuttanut sekä puhdistunut! :D Olen tehnyt isosti töitä itseni kanssa viime kesästä lähtien, katsonut peiliin ja käynyt piiiiitkiä keskusteluja. Joulukuussa sukelsin vielä syvemmälle, kun päätin ihan oikeasti kuunnella jokaista sisältäni kumpuavaa heikointakin signaalia ja kohdata niiden mukana tulevat tuntemukset face to face. Tämä on tarkoittanut sitä, että olen myöntänyt itselleni vaikeita asioita ja raottanut sisältäni sellaisia ovia jotka luulin lukinneeni jo aikoja sitten, tai joiden olemassaolosta en tätä ennen edes tiennyt. Talvi meni näitä tunteita ja tuntemuksia pyöritellessä, analysoidessa ja tutkaillessa. Kun kevät sitten vihdoin koitti kuukausi sitten, koin vahvasti, että tiettyjä asioita on sanottava ääneen, jotta voin suunnata itseni kanssa kunnolla eteenpäin. Tunsin sisimmässäni, että on tullut aika päättää seuraava kiintopiste ja lähteä kulkemaan sitä kohti. Tuo on vaatinut sen, että talven aikana mutustelemani mietinnät ovat viime viikkojen aikana konkretisoituneet sanoiksi, jotka ovat pikkuhiljaa johtaneet tekoihin. En voi ikuisesti pysytellä ajatusteni kanssa pääni sisällä piilossa.

Tapahtui viime viikolla: olin kärsinyt alkuviikon ajan epämiellyttävistä tuntemuksista kehossa ja mielessä. Kroppa kremppasi taas vaihteeksi, ja vanhat peikot ja pelot olivat alkaneet pyrkiä pintaan saaden oloni rauhattomaksi. Päässäni oli alkanut kyteä negatiivisia ajatuksia niinkin kevyestä aiheesta kuin oman olemassaoloni merkityksestä. Tämän prosessini alkumetreiltä saakka olen ollut sitä mieltä, että olen vainunnut jotain tärkeää. Päivien ja viikkojen kuluessa olen ymmärtänyt aina vaan selvemmin, että tuo vainu liittyy nimenomaan omaan itseeni, ydinminääni. Viime viikolla tuntui ensimmäistä kertaa kuukausiin, että olin kadottamassa tuon vainun. :( Tuntui, että kaikki se mistä olen ollut itsessäni niin ylpeä, eli kaikki tähän mennessä saavuttamani henkisen ja fyysisen minäni kehitys onkin ollut turhaa… Olin niin väsynyt väsyneenä olemiseen ja pääni viikkotolkulla jatkuneeseen tuhannen asian työstämiseen, että suoraansanottuna raivostutti. Olin kyllästynyt itseeni, ja sen myötä vanhat tutut itsekritiikki, syyllisyys, levottomuus, turhautuneisuus, ahdistuneisuus ja jopa viha alkoivat kuplia sisälläni. 
Sitten se tapahtui melkein kuin taikaiskusta. Viime viikon torstaina koin herätyksen, ja sanoin ääneen "Luovutan." Tuo ei tarkoita sitä, että olisin päättänyt luovuttaa itsestäni, prosessistani, tai kaikesta tästä ihanasta (ja vaikeasta) mitä olen käynyt läpi viime kuukaudet. Sen sijaan päätin luottaa tulevaan ja hypätä! Olen koko prosessini ajan kuvitellut meneväni virran mukana ja antavani maailman tuulien johdattaa. Todellisuudessa olen kuitenkin pitänyt lujaa kiinni ja yrittänyt kontrolloida tunteitani ja ajatuksiani. Kulhoni täytyi tulla ääriään myöten täyteen, jotta saatoin antaa sen tulvia yli reunojen. Kun tuo sitten viime torstaina tapahtui, tuntui kuin keho ja mieli olisivat laajentuneet ja harteilta olisi tippunut kilokaupalla painoa pois. Yhtäkkiä sain hapen kulkemaan, ja päässä pyörineet ajatukset alkoivat lipua rauhaksiin ulapalle. Maailma alkoi hymyilyttää, eikä ainoastaan hetken ajan, vaan nyt jo viikon putkeen! Olo on ollut viime torstaista saakka kuin vastavalmistuneella. Tunnen olevani rauhallinen ja valmis kohtaamaan tulevan. Nyt pystyn, jaksan ja haluan astua eteenpäin yhteisessä rintamassa kehon ja mielen kanssa.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että mulla on jälleen energiaa ja intoa jakaa kuulumisiani täällä blogissa.  En tällä kertaa pyytele anteeksi tätä kuukauden kestänyttä hiljaiseloani. Tiesin koko ajan, että koittaa päivä jolloin läppärin näppis ja Bloggerin avaaminen syyhyttävät ylitsepääsemättömästi. Se päivä koitti tänään! :)

HENGÄHDYSHETKI VILLA MANDALASSA

Osallistuin viime viikonloppuna "Hengähdyshetkiä"-retriittille. Kirjoittelin perjantaina tuntemuksistani tästä viime aikoina vallinneesta kummallisen sumuisesta olotilastani ja analysoin samalla miksi kaipasin niin kovasti hengähdyshetkeä. Odotin retriitiltä eniten tyhjyyttä ja olematonta olemista. Odotin pääseväni pariksi päiväksi siihen ihanan autuaseen tilaan, jossa voin itse valita tartunko syötettyyn ajatukseen, vai annanko kuulemieni ideoiden ainoastaan soljua mieleni sopukoihin… Toivoin viikonlopusta jonkinlaista päämäärätöntä välitilaa, jonka jälkeen voisin kenties tarkastella uudelleen omaa tilannettani, ja toivottavasti päättää haluanko & pystynkö näkemään sumun läpi, vai jatkanko sen seassa tarpomista.

Viikonlopun aikataulu.

Omasta mielestäni tällaisten retriittien parasta antia on se, että on selkeä aikataulu jonka mukaan päivät etenevät. On myös tärkeää tietää koska syödään! :) Hengähdyshetkiviikonlopun aikataulu oli todella passeli. Runko ja rytmi oli varsin selkeä ja se oli rakennettu siten, että minkä tahansa palikan voi jättää pois, jos vaikka tekee mieli levähtää hetki itsekseen. Oma mieleni olisi ehkä kaivannut lauantaille 1,5 h luennon lisäksi esim. jonkun toisen luennon, tai itsekseen tehtävän kirjoitus/mielikuvatehtävän. Mutta ymmärrän hyvin, että monille retriitti on kauan kaivattua omaa aikaa, ja se, että saa olla itsekseen rauhassa 2 x 1,5 h yhden päivän aikana on todellista luksusta. Siksipä aikataulu oli erittäin jees.

Mielen mandala ja muistiinpanovälineet.

Retriitti alkoi perjantai-iltana Loviisan lähellä sijaitsevassa hyvinvointikeskus Villa Mandalassa. Aluksi majoituttiin huoneisiimme, minkä jälkeen kokoonnuttiin kuulemaan mistä viikonlopussa on kyse. Ohjaajana toimi Villa Mandalan toinen omistaja ja emäntä, Mia Jokiniva. Ensimmäinen ilta oli varattu arjesta irrottautumiselle mielikuvaharjoituksen ja lempeän joogaharjoituksen avulla. Päästiin hahmottelemaan omaa "Mielen mandalaa", jonka avulla päästiin tutkailemaan oman elämän eri osa-alueita akseleilla terveys, henkisyys, ihmissuhteet, seikkailu, ihmissuhteet, työ ja raha. Tein tasan kaksi vuotta sitten saman analyysin Takaisin kartalle-retriitillä. Kaivelin sunnuntai-iltana arkistoistani tuon retriitin aikana tekemäni muistiinpanot, sillä halusin vähän verrata mielentilaani syksyllä 2012 ja nyt. Tuolloin pari vuotta sitten Mielen mandalani paljasti tärkeimmäksi työstettäväksi sektorikseni HENKISYYDEN, eli koin, että tuo osa-alue elämästäni oli eniten retuperällä ja kaipasi huomiotani.
Teen tästä ihan oman postauksensa, nimittäin viime perjantaina tekemäni mandala paljastikin jotain yllättävää…! 
Ensimmäinen ilta päättyi rauhalliseen jooga- ja hengitysharjoitukseen sekä maittavaan illalliseen. Martti-kokki oli loihtinut herkullisen kasvisaterian, ja jälkkäriksi raakasuklaakakkua. Nautiskeltiin myös yrttiteestä, jossa oli mukana Martin itse keräämää, masua ja mieltä rauhoittavaa Rohtovirmajuurta (Valeriana officinalis). Unet olivatkin varsin makoisat, liekö syynä ollut iltajooga, Martin tee, maaseudun rauha, vai kenties kaikki nuo yhdessä! :)

Sumussa.

Asusteltiin Oden kanssa rengin tuvassa, ja meidän huoneen lasiovista aukeni uljas näkymä suoraan pellolle. Nappasin ylläolevan kuvan ennen lauantain aamutreeniä. Näkymä on kuin suoraan pääni sisältä! Juuri tuolta musta on tuntunut viime viikkojen ajan… Sankka, viileä sumu, jonka läpi näkyy jossain siellä kaukana epämääräisenä häämöttävä metsänraja. Katselin sekä pääni sisäistä että tuota silmieni edessä levittäytyvää näkymää lauantaiaamuna rauhallisin mielin. Sumu näytti kauniilta ja levolliselta, ja ajattelin, että hälvenee viikonlopun aikana, jos hälvenee… Ja kyllähän se hälveni heti, ainakin siksi hetkeksi, kun pääsin keskittymään aamun dynaamiseen joogaharjoitukseen. Mistään voimajoogasta ei aamutreenissä kuitenkaan ollut kyse, vaan kropan lempeästi lämmittävästä ja herättelevästä harjoituksesta, jonka tekemiseen ei tarvittu minkäänlaista aiempaa joogailukokemusta.

Muut vielä rentoutuu, minä haistoin kahvin! :)

Mia ohjasti todella selkeästi, ja asennoissa pysyttiin riittävän pitkään, jotta kunkin retriittiläisen kroppa ja mieli pääsivät varmasti mukaan. Puolentoista tunnin mittainen treeni hujahti todella nopeasti, ja loppurentoutuksen aikana huomasin, että masu kurisi mukavasti. Alakerrasta leijaileva vieno kahvin tuoksu kruunasi rentoutuksen!
Aamiaisen jälkeen oli vuorossa luento aiheena Mitä stressi on? Oli todella mielenkiintoista kuulla kuinka tätä hermoston ylikierrostilaa on mahdollista hallita kehon ja mielen voimalla. Itselleni luennosta jäi päälimmäisenä mieleen ajatus siitä, että en ole ainakaan itse pitänyt riittävän hyvin huolta omasta parasympaattisesta hermostostani, joka vastaa mm. lihasten rentouttamisesta ja veren palauttamisesta sisäelimiin. Mia kertoi myös paljon faktaa kortisolin, eli "hengenpelastajahormonin" vaikutuksesta stressaantuneessa kehossa. Mielenkiintoni herättivät myös uusimmat tutkimukset oksitosiinista sekä ajatukset lonkan koukistajalihaksen jatkuvan jännitystilan vaikutuksista kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Oskari kiipeämässä meditaatiokivelle.

Luennon päätteeksi lähdettiin Oden kanssa pienelle happihyppelylle. Kiivettiin meditaatiokivelle, samoiltiin metsässä, tutkailtiin talviunille valmistautuvaa luontoa, ja jutusteltiin lonkankoukistajista sun muista! Tuntui hyvältä vähän purkaa ääneen luennolla kuultua. Samanmoisia ajatuksia Mian kertomat jutut meissä herätti. Aika moni asia mm. liiallisesta kortisolin erityksestä oli meille molemmille tuttua, mutta todettiin molemmat ettei asioiden tiedostaminen enää riitä. Niille on myös tehtävä jotain, jotta mieli ja keho pysyvät kunnossa! Ja ainakin omalla kohdallani toivoisin, että ne pysyisivät johdonmukaisesti ja tasalaatuisesti kunnossa. Siinä ei ole mitään järkeä, että päästää jommankumman ihan retuperälle, ja vasta sitten rupeaa miettimään, että "Tarttis tehdä jotain."

Voisiko kokonaisvaltaisesta ja jatkuvasta hyvästä olosta tulla mun uusi vakio?

Metsämattoa.

Metsäsamoilun jälkeen palattiin Villalle ja päästiinkin heti lounaspöydän ääreen. Salaatteja, porkkanakeittoa ja puolukkakakkua, slurps! Masut täynnä kammettiin koko 16 hengen porukka itsemme jälleen yläkerran luento/joogasaliin. Iltapäivän ohjelmassa oli hengitys-, keskittymis- ja meditaatioharjoituksia. Täytyy sanoa, että en kyllä muista tuosta puolentoista tunnin pätkästä mitään. Tarkoittaa siis sitä, että sain pääni hyvin tyhjäksi. Itseasiassa nyt muistankin ajatelleeni jossain vaiheessa noita harjoituksia, että mahtavaa, kerrankin keskittyminen ja rauhoittuminen on helppoa! Luulen, että viime viikkojen mielentila edesauttoi; ajatukseni kävivät jo valmiiksi hitaalla ja pään sisällä oli sumuisaa. Sumun keskellä kuitenkin oli selkeästi joku kiintopiste, jonka avulla onnistuin mielen keskittämisessä ja omaan hallintaan saamisessa.
Iltapäivän toinen "oma hetki" vietettiin huoneessa muistiinpanoja tutkaillen ja pienistä tupluureista nauttien.

Muistiinpanojen selailua ja päälle päikkärit.

Alkuillasta oli jälleen vuorossa restoratiivinen, eli palauttava ja tasapainottava, rauhallinen joogaharjoitus, ja sen päälle herkullinen kasvisillallinen. Alunperin olin haaveillut saunasta ja paljussa lillumisesta, joihin oli päivän päätteeksi mahdollisuus. Masu oli kuitenkin niin täynnä, ja mieli raukea,  että päätettiin painua pehkuihin…
Viimeisenä retriittipäivänä kroppa heräteltiin samaan tapaan kuin lauantainakin, eli dynaamisella yin&yang -joogalla ja kunnon aamiaisella. Sunnuntain luenolla syvennyttiin aiheeseen Stressi ja mielen voima. Mia valotti kuinka ajatukset vaikuttavat tunteisiin, jotka vaikuttavat tekoihin, jotka vaikuttavat ajatuksiin… Kaikki vaikuttaa jälleen kaikkeen! :)

Voimalla mielen stressin kimppuun! 

Itselleni mieleenpainuvin uusi ajatusmalli liittyi epigenetiikkaan. Voisiko omaan perinnöllisyyteen vaikuttavien geenien ylikirjoittaminen olla mahdollista…? Enpä lähde tätä aihetta sen enempää ruotimaan, sillä niin villejä ajatuksia, tutkimuksia ja alustavaa dataa Mia heitti ilmoille, että aion vähän perehtyä niihin ensin itse, ennenkuin lähden tekemään johtopäätöksiä. Tosi kiinnostavaa kuultavaa oli ja mielenkiinto tätä aihetta kohtaan heräsi.

Oskari relaksoi mun käsittelyn päätteeksi.

Sunnuntain viimeinen harjoitus oli pareittain tehtävä thai-joogahieronta, mahtavuutta! Rakastan Thai-hierontaa, ja olen myös vähän itseopiskellut sitä. Olen pienestä asti tykännyt hieronnasta niin vastaanottajan kuin antajana. Kouluttauduin Lontoossa vuonna 2002 intialaiseen päähierontaan pohjautuvaan hoitomenetelmään, jossa käytetään myös Thai-hieronnasta tuttua akupisteiden painantaa. Suoritin siihen perään myös Master of Indian Head Massage -sertifikaatin, joka oikeuttaa myös menetelmän kouluttamiseen. Työskennellessäni kampaamossa tein näitä hoitoja aktiivisesti, mutta viime vuosina aika ei valitettavasti ole riittänyt… Oli kiva saada pitkästä aikaa käyttöön muutamia uusia tekniikoita, joita voin taatusti hyödyntää, kun pääsen toivottavasti pian taas tekemään hoitoja. Oskari saa toimia harjoituskappaleena kotona! :)

Rinki.

Ennen viimeistä yhteistä ateriaa keräännyttiin vielä kertaalleen rinkiin ja kuulosteltiin kunkin retriittiläisen olotilaa. "Rauhallinen, seesteinen, voimaantunut, levollinen mieli…" Näitä ajatuksia lausuttiin ääneen vuoronperään. Kelmeä talviaurinko näyttäytyi ja valaisi ihanasti loppuiltapäivän.

Rentoutunut retriittiläinen.

Annoin retriitin ensimmäisenä iltana itselleni tavoiteintiaaninimen "Hallittu kaaos". Pääni ei ole ollut sanan varsinaisessa merkityksessä kaoottinen, vaan painotus on enemmänkin tuossa hallitsemattomuudessa, ja sen mukanaantuomassa epämääräisyydessä, sumussa, tarttumapinnattomuudessa . Sunnuntai-iltapäivänä koin rauhallisuutta ja uudenlaista päämäärätietoisuutta. En edelleenkään tiedä mikä se päämäärä on, mutta tiedän, että se on siellä. Tunsin kuinka päänsisäinen sumu oli hieman hälvennyt. Ei kokonaan, mutta sen verran, että pellon toisella puolella häämöttävä metsänraja erottui jo selkeämpänä. Sitä kohti olen nyt menossa. Tiedän, että hetkittäin sumu sakenee, ja routaisessa pellossa voi olla syviäkin kuoppia. Nyt olen kuitenkin nähnyt pellon päättyvän ja metsän alkavan! Tiedän, että siellä se on ja sitä kohti haluan matkata. Aion kulkea rauhallisin ja päättäväisin askelin, ja pysähtyä välillä tarkistamaan, että olen menossa oikeaan suuntaan. Ja kun sumu välillä hälvenee, en lähde pinkomaan täysillä kohti metsän reunaa, vaan saatakin pysähtyä ihailemaan maisemaa, ja tähyillä, josko pellolle vaikka laskeutuisi joutsenia! ;)

Villa Mandala sunnuntain talvivalossa.

Aika diipiksi meni nyt tämä teksti, mutta tältä tuntuu juuri nyt. Sain viime viikonlopun retriitiltä juuri sen mitä lähdinkin hakemaan: uusia ajatuksia ja työkaluja, vahvistusta omille hiljaisille tuntemuksilleni ja suuntavaistolleni, ja ennenkaikkea kaipaamani hengähdyshetken omista rutinoituneista tavoistani ja ajatuksistani. Tiedän, ettei parin päivän hengähdyshetki ratkaise mitään, tai tuo pelastusta, sitä en odotakaan. Sensijaan tiedän, että tuo viime viikonloppu toi vahvistusta niihin pään ja kehon sisäisiin signaaleihin, jotka ovat jo hyvän aikaa pyrkineet pintaan. Jatkan siis pellon yli kulkemista kaikessa rauhassa ja pyrin pitämään suunnan selkeänä, vaikka ajoittain nousevaa sumua on edelleen odotettavissa. :)

Lämmin kiitos kylmässä säässä.

MIKSI TARVITSEN HENGÄHDYSHETKEN?

Hengähdyshetki 1: Ibiza, Cala Comte

Odotan alkavaa viikonloppua innolla, lähdetään nimittäin Oden kanssa nauttimaan Villa Mandalan "Hengähdyshetkiä"-retriitistä. Osallistuin pari vuotta sitten samassa paikassa "Takaisin kartalle" -retriittille ja loppukesästä detox-päivään. Molemmat ovat olleet mielettömiä kokemuksia, jotka ovat antaneet lisää työkaluja kulloisenkin elämäntilanteen hallitsemiseen. Mikä on sitten tämänhetkinen elämäntilanteeni ja miksi haluan osallistua retriitille? Tarkistin juuri sähköposteista, että olen varannut tämän retriittiviikonlopun 16.9. Muistan silloin ajatelleeni, että "Nyt mennään aika kovaa, mutta kohta vielä kovempaa, kaipaan loppuvuoteen hengähdyshetken!" Tiesin jo tuolloin, että lokakuu tulee varmasti viemään mehut ja energiat, ja että loppuvuonna pääni sisällä yleensä vähän kolisee… Olin kerrankin kaukaa viisas! :) 

Hengähdyshetki 2: Barcelona, Passeig de Gràcia

Tuolloin syyskuun puolenvälin kieppeillä Laihisraivarit oli hyvässä iskussa, mutta kroppa kremppasi. Niska-hartiaseudun jäykkyydestä johtuva naaman puutuminen vaivasi ja akillesjänne oli toista viikkoa kipeä. Nyt olen noiden kremppojen suhteen jälleen samassa tilanteessa! : / Naama alkoi puutua viime viikon maanantaina, ja nyt se on jo äitynyt ärsyttävyyteen asti. Kaksi urheiluhierontakertaa ja Voice Massage varattu! Akillesjännettä kävin näyttämässä Auronissa eilen, ja sain kerrankin oikein perusteellisen tutkimuksen, ensihoidoksi terävimpään kipuun jäykkyyttä poistavan hieronnan ja kotiin mukaan todella hyvät hoito-ohjeet. Note to myself: well done! En enää odottele, että josko vaivat häviäisivät itsestään, vaan olen hakeutunut hoitoon, ja sopinut itseni kanssa noudattavani annettuja ohjeita. Mitä tulee Laihisraivarointiin, niin itseasiassa vaaka näyttää lähes grammallen samaa lukemaa, kuin 10 viikkoa sitten. Mihin tää aika on mennyt??? :) Suvantoon oon nyt ton painonpudotuksen kanssa jäänyt, mutta uskon itseeni, kyllä mä vielä täältä eteenpäin räpiköin!

Hengähdyshetki 3: Kioto, Sanbō-In 

Pari viime viikkoa on menneet kummallisessa sumussa, kirjoitinkin tästä maanantaina. Edelleen on sama fiilis; en saa kunnolla kiinni mistään. Huomaan, että suoriudun elämästäni. En siis suorita, vaan suoriudun. Tästä esimerkkinä tiistain treenit Monnan kanssa, jotka oli ehdottomasti meidän historian huonoimmat (mun osalta siis). En ollut läsnä, vaan suoritin liikkeet autopilotilla.  Rehkin menemään ja juttelin Monnan kanssa muka-mukavia. Huomasin kuitenkin jo treenin aikana, ettei ajatus ollut yhtään mukana. Niin huomasi Monnakin, ja laittoi tuossa toissapäivänä meiliä, jossa kyseli kuulumisia ja ehdotti, että alkaisin tehdä viikkoraportointia ennenkaikkea itselleni, mutta lähettäisin sen myös hänelle. Siihen kuuluisi fiilisten ja syömisten kirjaamista. Se kuulostaa tähän hetkeen tosi hyvältä, sillä olen molempien osalta eksyksissä. Mieli on sumussa, mutta niin on kyllä syömisetkin. Ei tee mieli mitään, ja siitä syystä tulee sitten syötyä mitä sattuu, milloin sattuu. Huvittavaa on se, että TIEDÄN tasan ja tarkkaan minkälaisella ravinnolla annan itselleni energiaa ja mitkä ruoka-aineet sopivat keholleni, mutten nyt vaan jotenkin jaksa! Pitäisi jaksaa, jotta jaksaisin paremmin. Paradoksi. Mutta juu, vaikka tiedänkin kaikesta muka aina kaiken, niin ehkä tässä kohtaa on hyvä ottaa tukihenkilö mukaan kuvioon, ja raportoida rehellisesti. Joten Monna, viikkoraportointi kehiin! :)

Hengähdyshetki 4: Thaimaa, The Tubkaak Resort

Tuntuu, että tuo suoriutuminen toistuu elämässäni tällä hetkellä melkeinpä kaikilla osa-alueilla. Olen yhtenä hetkenä aktiivinen ja innostunut, ja hetken kuluttua fiilis vaihtuukin sisäänpäinvetäytyväksi ja maailman musertamaksi. Ei siinä mitään, olen oppinut tässä vuosien varrella, että noin se elämänpyörä pyörii. Viime viikkoina tuo mielentilojen vaihtelu on vaan ollut niin tiivistahtista, että se on suoraansanottuna alkanut ketuttamaan. Olen tottunut siihen, että pääni toimii kaavalla "Muutama päivä pohjamudissa, sitten reipas ponnistus ja uuteen vahvaan nousuun!" En siis enää säpsähdä, jos mieli vetelee hetkeksi mustiin. Tiedän, että on aika kääntyä sisäänpäin hetkeksi, ja manata maailmaa. :) Tällaisia pohjamutakausia tulee muutaman kerran vuodessa ja ne ovat tähän mennessä aina johtaneet jonkin uuden hyvän alkamiseen. Viimeisin esimerkki on Laihisraivaroinnin uusi freshi startti kesäkuun lopulla tapahtuneen pohjamutailun päätteeksi. Nyt tilanne on ollut jo pitkään se, että mieliala heittelee päivittäin, usein jopa tunneittain. Ymmärrän, että pimeys vaikuttaa, mutta niin se on vaikuttanut kaikkina edellisinäkin vuosina! Tiedän, että sokerinsyömisellä on tekemistä tämän kanssa, mutta miksi nyt niin voimakkaasti?

Hengähdyshetki 5: Viro/Muhun saari, Nami Namasten takkahuone

Tiedostan myös, että rankka syksy on vienyt veronsa, mutta ei tää syksy ole ollut mitenkään poikkeuksellisen rankka. Itseasiassa päinvastoin! Paljon tapahtui ja olin ihan hirveän monessa mukana. Mutta kaikenkaikkiaan mulla on kuluneista kuukausista hyvä ja voimaantunut fiilis. Tottakai nyt, kun ei ole sen seitsemää projektia päällekkäin, vaan enemmän aikaa, käynnistyy päässä ja kropassa kaikenmoisia reaktioita, sitä en ihmettele. Tää sumussa tarpominen, suoriutuminen, pitävän otteen puuttuminen ja mielentilojen vaihtelu tuntuu kuitenkin jollain tapaa uudelta ja erilaiselta. Tunnistan oireet, mutten osaa sanoa mistä ja miksi oireilen. Siksipä olen päättänyt antaa itselleni aikaa. Nukkua, kun nukuttaa. Herkutella, jos huvittaa. Liikkua, kun tuntuu, että keho kaipaa sitä. Kuunnella niitä mielen mielitekoja. Valitettava totuus on tällä hetkellä kuitenkin se, että mun anturit on pölyssä, eivätkä ne vastaanota kunnolla noita signaaleja. En siis useinkaan tunnista mitä kehon/mielen ihan oikeasti tekee mieli…

Hengähdyshetki 6: Helsinki, Vantaanjoen varsi

En jaksa keskittyä mielitekoihin kunnolla, saatika kuunnella loppuun asti mitä keho/mieli haluaa viestiä. Oon hätäinen: "Joo, joo, get to the point already!" Mä oon nopea ja haluan asioiden tapahtuvan rivakasti. Mulla on antennit jatkuvasti pystyssä, ja aistin maailmaa monella eri tasolla. Nyt kun ne on pölyssä, signaalit ei tule perille totutulla tehokkuudella. On siis nopeampaa jättää signaalin kuunteleminen kesken, päätellä loput ja toimia sen mukaan. Ja mikäpä olisikaan helpompaa, kuin etsiä mielen kirjastosta muistijälki samasta signaalista ja poimia käyttöön toiminta, jolla signaali on vaientunut edelliselläkin kerralla. Näin päädyn siis jatkuvasti toimimaan jonkun totutun, ennestään tutun mallin mukaan. Tää koskee ennenkaikkea syömistä, juomista ja liikkumista. Lasi skumppaa vie pois arjesta, kourallinen joulusuklaata tuo hetkellisen makeaeuforian, sitcom-maratonilla saa hauskasti aivot narikkaan!
Jaahas, sen verran tajunnanvirtana tulee tätä tekstiä, että huomasin juuri näpytelleeni tuonne ylemmäs verbin VAIENTAA. Eihän mulla ole tarkoituksena niitä signaaleja vaientaa, vaan nimenomaan kuunnella!!! Voi apua, tätä mä just tarkoitan tolla sumussa tarpomisella, aargh! Kuoppa ja kompastus. No ainakin on selvää, että tuolla pään sisällä on paljon ajatusaihioita, jotka haluavat tulla kuulluiksi. Tää kirjoittaminen on terapeuttista, ja selkeästi myös silmiä avaavaa! :D Oon naputellut nyt menemään niin pitkään, että onkohan kukaan jaksanut lukea tänne asti…? No, mä ainakin luen tän tekstin kohta kokonaisuudessaan ja katon mitä kaikkea sieltä pään sisältä onkaan tulostunut ulos!

Hengähdyshetki 7: Pohjois-Irlanti, Glenariff Forest

Mä palaan vielä lopuksi ajatukseen miksi tarvitsen Hengähdyshetken?
Ensimmäiseksi tulee mieleen juurikin tuosta äskeisestä "vaientaa-kuunnella-casesta", että mä tarvitsen hengähdyshetken ennenkaikkea kuullakseni ja nähdäkseni. Oon nyt ajautunut sellaseen vaikkua korvissa sumussa tarpomista-vyyhtiin, että… Vaellussauva ja korvien puhdistus tulevat tarpeeseen. En usko, että yksi viikonloppuretriitti ratkaisee mitään. Sensijaan uskon sen herättelevän aisteja ja opastavan oikean suunnan etsinnässä ja pian toivottavasti myös sen löytämisessä. On myös ihanaa päästä pois Helsingistä maaseudun rauhaan. Odotan innolla uusien ideoiden vastaanottamista ja harjoitteiden kokeilemista ilman, että tarvitsee itse ajatella mistäköhän alkaisin vyyhtiä purkaa. On helpottavaa päästä ajattelemaan ohjatusti.
En ole väsynyt, vaan mieli ja keho virkeänä lähden tänään iltapäivällä ajelemaan kohti Loviisaa. Toisaalta lähiaikoina olen myös joutunut tottumaan siihen, että väsy saattaakin iskeä yhtäkkiä. Retriitillä se ei haittaa. Oma huone on aina muutaman askelen päässä, eikä ohjelmaa ole tehty niin tiukaksi, etteikö pikku päikkäreitä ehtisi nukkua. Luvassa on myös hyvää, puhdasta kasvisruokaa ja huomenna illalla sauna + palju. Voi kunpa näkyisi tähtitaivas! :)

Hengähdyshetki 8: oma koti

Tähän hengähdyshetkeen on hyvä päättää marraskuu ja siirtyä viettämään joulukautta toivottavasti energisoituneena ja mieli astetta kirkkaampana.