POHDINNAN PAIKKA

Iso kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet käydä tsemppailemassa matkan aikana! Olen satavarma siitä, että jos laihisraivarit ei olisi saanut yhtään lukijaa, eikä kukaan olisi kommentoinut kirjoitteluitani, en todellakaan olisi tässä tilanteessa! Olen onnistunut laihduttamaan terveellisesti ja oikeamielisesti yli 6 kiloa. Itsetuntoni on noussut ja tunnen kuinka maailmalla on paljon annettavaa. Eihän sen noista kiloista pitäisi olla kiinni, mutta onpa kuitenkin.

Olen seuraillut muutaman muun kamppailua ja aina kun luen vaikeasti lihavien kanssasiskojen kirjoituksia, tunnen itseni piipittäjäksi. Onhan painoindeksini sentään normaali ja pystyn harrastamaan urheilua ilman, että joudun pelkäämään sydämeni tai nivelteni puolesta. Mutta jokaisella meillä on kilomme kannettavana. Kullakin eri määrä eri syystä. Kunnioitan suuresti niitä, jotka ilkeistä kommenteista tai vyötärönseudulle porautuvista katseista riippumatta jaksavat sinnikkäästi. Minä normaalipainoisena en joudu kantamaan sitä häpeäntunnetta, enkä voi siis sanoa tietäväni siitä mitään. Mutta sen tiedän noita edistymiskuviani katsellessa, että olen muuttunut. Niin ulkoisesti, kuin sisäsisestikin. Nyt osaan kuunnella ja kuulla, mitä kroppani tarvitsee ja kaipaa. 13 viikkoa sitten nuo äänet oli täysin vaiennettu kaikenmaailman lisäaineilla ja pullamössöllä, siiderillä ja tupakalla. Voin huonosti, enkä muka tiennyt syytä. Tottakai tiesin! Se oli silmieni edessä peilikuvassani joka päivä. Ja kuinka häpeänkään itseäni kun selailen viimekesän mökkireissukuvia ja muuta "mairittelevaa" materiaalia. Miksei kukaan huomauttanut? Olinko itse sokea? Näytin huonosti voivalta, väsyneeltä, kyllästyneeltä, turvonneelta, luovuttaneelta.

En voi sanoa, että olisin kokenut jonkinlaisen herätyksen. Ennemminkin nämä raikkaat ja hyvinvoivat ajatuksenalut ovat pikkuhiljaa hiipineet mieleeni kilojen karistessa. Kuulen kroppani äänen ja haluan kunnioittaa sitä. Pian voin toivottavasti sanoa, että ruumiini on sieluni temppeli ja minä itse sen portinvartija. Tai oikeastaan talonmies! Minä pidän huolta temppelistäni, jotta sisimmälläni olisi hyvä olla. Toistaiseksi temppelini on vielä under construction, mutta pian se on valmis tulemaan ulos pressujen ja tukipilareiden alta. Ja mitä tulee talonmieheen, kurssi on vielä kesken! Nyt vasta olen tajunnut millaista kurssia käynkään ja olen innokas sisäistämään kaikkea oppimaani. Hauskinta tässä on se, että en ole koko tämän projektin aikana lukenut yhden yhtä laihdutus-, tai elämäntapaopasta! Sen sijaan olenkin opiskellut itseäni. Kuulostellut ja tutkaillut, maistellut ja haistellut. Antanut kyytiä ummehtuneille ajatuksenjuoksuilleni ja tehnyt tilaa uusille tuulille. En voi sanoa oppineeni itsestäni niinkään uutta, olen vain oppinut kuuntelemaan ja ymmärtämään.

Kolme päivää kipeänä vällyjen välissä teki oikeastaan ihan hyvää tälle projektille. Jouduin kuuntelemaan kroppaani oikein toden teolla ja yrittää tunnistaa ne heikot, väsyneet signaalit tarpeista ja toiveista. Myös mieli pyöri tukkoisessa päässä omia ratojaan. Huomaan nyt jälkeenpäin mietiskelleeni näitä asioita kipeänä ollessani ja nyt oli aika jäsentää ajatuksia näille riveille.

Tästä jatkuu maanantai-illan matka imurin varteen! Ihanaa viikkoa kaikille!!! :)

PS. 59 päivää laihisraivareita jäljellä!