MITEN PÄÄDYIN TAAS TÄHÄN TILANTEESEEN?

Aamupala on päivän tärkein ateria. Se oikeastikin on! Vielä muutama vuosi sitten kiskaisin kupin kahvia, ja hyvällä tuurilla lasin omenamehua samalla kun vedin vaatteita niskaan, ja säntäsin ovesta ulos. No sehän on selvä miten tuollainen hätästartti vaikuttaa päivään! Noihin aikoihin suurin osa viikostani kului kampaamossa asiakkaita tehden sekä muoti- ja mainoskuvauksissa milloin missäkin. Eikä suinkaan ole selvää, että söin lounasta joka päivä! Varsinkin nuo kuvaustilanteet ovat sellaisia, että harvoin tulee pidettyä lounastaukoa. Cateringia on tarjolla koko päivän, ja siitä sitten kukin napsii suuhunsa mitä mieli tekee. Omaan suuhuni päätyivät useimmiten muonituspöydän keksit... 

Liv & Learn -ohjelman kuvauksissa loppuvuodesta 2010. Telkkari lihottaa viisi kiloa, se on fakta. Onneksi ei ole juuri nyt mitään vastaavaa projektia päällä, ei meinaan edes tuplaspanxit pelastaisi tämänhetkistä keskivartaloa...

Kampaamotyön lomassa lounastaminen oli helpompaa, sillä hiusvärien vaikutusajat ovat yleensä 30 min, jona aikana ehtii hyvin ruokkia itsensä. Tähän kohtaa tulee iso JOS: 
- on tuonut eväät mukana, tai ostanut lounaan vamiiksi
- väri ei ole supererikoisvärjäys, eli yksi osa huuhdotaan pois, kun toinen vielä vaikuttaa
- asiakas ei ole tuttu, jonka kanssa tekee mieli jutustella koko värjäykseen varattu aika
- ei ole muita asioita hoidettavana jokaisena liikenevänä vapaahetkenä.

No, voin kertoa, että yksikään em. kohdista toteutui harvoin omalla kohdallani.
- en melkein koskaan muistanut/jaksanut/viitsinyt ottaa eväitä töihin
- tein usein erikoisvärjäyksiä, jotka vaativat jakamattoman huomioni myös värin vaikutusajalla
- asiakkaani olivat melkein kaikki tuttuja
- olen aina ollut lahjakas pitämään monta rautaa tulessa, eli tauot ja värien vaikutusajat kuluivat melkein aina meilien ja puheluiden parissa.

Huoh, hengästyttää! Ja aina kaikki kysyivät, että kuinka jaksan ja ehdin kaiken...? Näin jälkeenpäin ajateltuna ei siinä touhussa kyllä ollut mitään järkeä! Olin muka-tehokas ja muka-aikaansaava, mutta todellisuudessa niin tapahtui kroppani ja mieleni kustannuksella. Tai korjataanpa tuo lause taas oikeaksi: annoin itselleni tekosyyn: KIIRE, olla pitämättä kropastani ja mielestäni huolta.

Röökimuija, jolle skumppa maistuu...! ;)

Tilanteeni oli huonoimmillaan vuosina 2004-2008. Olin sinkku ja muutenkin meneväinen. Huonosti syömisen lisäksi alkoholia kului aika lailla, ja liikuntatunteja tuli fyysisen työn lisäksi nolla. Myös rööki maistui, yäks! Pieni muutos parempaan suuntaan tapahtui vuoden 2008 alussa. Olin työreissulla Nykissä, ja ostin Kennedyn kentältä neljä tuntia myöhästyneen lennon takia "Skinny Bitch" -kirjan. Omassa kirjahyllyssäni oli lojunut lukemattomana South Beach Dieetti -kirja, jota rupesin myös tutkailemaan kotiin palattuani. Sitten tuli se suurin muutos: tapasin saman vuoden helmikuussa nykyisen aviomieheni! :D Menimme silloisen kampaamoasiakkaani, nykyisen rakkaan ystäväni Annin järkkäämille sokkotreffeille ja muistan, kuinka puhuimme mm. South Beach -dieetistä. Kuulostaa tosi tylsältä treffikeskustelulta, mutta ei se ollut! Kerroin Oskarille (mieheni), että olin alkanut pikkuhiljaa kiinnittämään huomiota syömisiini, ja että haluaisin löytää oikeanlaisen ruokavalion, joka sopisi kropalleni ja mielelleni. Oskari komppasi ajatuksiani vähäviljaisesta, proteiinirikkaasta ruokavaliosta, josta muodostuikin alusta saakka suhteemme ruokailuiden perusta!
Vaikka olen siis periaatteessa syönyt ihan hyvin ja oikein seurustelun aloittamisesta saakka, niin jotain siinä kuitenkin tapahtui... Baareissa ramppaminen jäi vähemmälle, mutta ruokaa tuli laitettua enemmän kotona. Ja tietenkin ne leffaillat kera sipsi- ja karkkikulhojen. Töitä tein edelleen hulluna, kuitenkin vähän järkevämmin, kun oli joku "vahtimassa".

Vasemmalla n. 58 kg, oikealla kymmenen enemmän.

Tilanne painon kanssa luisui siten, että keräsin ympärilleni 10 kiloa 18 kuukauden aikana, ja loppukesästä 2009 olin suoraansanottuna hajalla itseni ja ulkomuotoni kanssa. Silloin tartuin tilanteeseen ja aloitin Laihisraivaroinnin. Päättäväisesti ja urheasti karistin puolessa vuodessa nuo ylimääräiset 10 kiloa, isona apuna toimi tämä bloggaaminen!!! Taisin kuitenkin pysyä siellä 58 kg:n korvilla ainoastaan joulukuu 2009 - huhtikuu 2010 välisen ajan, eli neljä kuukautta. Siitä eteenpäin paino onkin taas noussut tasaista tahtia, eli täällä ollaan taas samat lukemat lasissa kuin neljä vuotta sitten!

San Fransiscossa Pikkulinnun trainerin rääkissä syksyllä 2009.

Samalla Ameriikanreissulla napattu sovituskoppikuva. Paino oli tippunut tuossa vaiheessa n. yhdeksän kiloa, eli nuo vaatteet ovat kokoa 36,  ja elopainoni on 59 kg.

Tässä on ollut monenmoista projektia... Oma meikkikirja ja -sivellinsarja, Huippiksen tehtäväkoordinointi sun muita kommelluksia. Ja tietenkin keikkailut, luennot yms. meikkien ja hiusten parissa... Kuten aiemmin mainitsin olen tosi hyvä pitämään monta rautaa tulessa yhtä aikaa, mutta en vielä ole oppinut pitämään itsestäni huolta siinä samassa. Olen tehnyt paljon henkistä työtä viimeisen 10 kk aikana, ja tunnen, että olen saanut vainun. Nimittäin vainun siitä kuinka huolehtia itsestään, ennen kuin rupeaa kohkaamaan kaikenmaailman projektien kanssa. Olen vasta alkumetreillä tämän asian kanssa. Tiedän, että pinttyneiden tapojen muuttaminen ja ajatussolmujen tuulettaminen vie oman aikansa. Vaan eipä tässä ole mihinkään kiire...
Tällä hetkellä työstän toista kirjaani, ja tiedän, että kun syksy taas saa, niin pukkaa pari muutakin projektia päälle. Vaan nyt olen vakaasti päättänyt, että tämän vuoden ykkösprojekti on minä itse. On ihanaa tehdä ja touhuta, mutta enää en anna oman hyvinvointini jäädä jalkoihin. Piste. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, etten anna periksi sohvaperunoinnille, mutten toisaalta myöskään kahmi töitä niin, etten muka ehdi liikkumaan. Liikunta on kompastuskiveni, siksipä olen pyytänyt treeniapua rakkaalta aviomieheltäni. Hän on onneksi innolla aina kaikissa projekteissani mukana, niin myös tässä Laihisraivaroinnissa! Eilen meillä oli ensimmäinen treeni, odotan innolla tämänpäiväistä!

Tämän postauksen alkuperäinen otsikko oli "Aamiaisen tärkeydestä", mutta tässä kohtaa joudun kyllä muuttamaan sen. Aika hyvin lähti teksti rönsyilemään tuosta aiheesta... Taisi olla pari purkamatonta patoumaa tuolla sisuksissa, jotka halusivat päästä ilmoille näin tiistaiaamupäivän kunniaksi!

Tähän on hyvä lopettaa tämä rönsyilypostaus. Minkäköhän otsikon keksisin...?!