Päätin viime kesänä Laihisraivarointia ja elämäntaparemonttia aloittaessani, että haluan oppia rakastamaan omaa kehoani sen ylimääräisistä mutkista ja muhkuroista huolimatta.
Aiemmmin pääni on meinaan "järkeillyt" homman niin, että omaa kehoa voi ihailla, kunnioittaa ja rakastaa vasta sitten kun tavoite on saavutettu, sitä ennen peiliin katsotaan kritisoiden, useimmiten itseinhoa tuntien. Uskon, että tämä on aika tyypillinen tapa katsoa omaa peilikuvaa, harva osaa sanoa itselleen näyttävänsä hyvältä. Huomio kiinnittyy ainoastaan vikoihin ja virheisiin, jolloin kokonaiskuva hämärtyy ja oman kehon ainutlaatuinen kauneus häviää näköpiiristä.
Aiemmissa kehonmuokkausyrityksissäni olen lähtenyt hommaan mieli synkkänä senhetkistä kehoani epäkunnioittaen ja inhoten. Laihduttaminen on aina ollut väkinäistä, ja taustalla on koko ajan ollut jatkuva pelko epäonnistumisesta. Tai ei oikeastaan edes mikään pelko, vaan olen ollut joka kerta alusta asti ihan varma, etten tule onnistumaan yrityksessäni.
Tällä kertaa halusin päästä eroon tuosta itse itseään ruokkivasta negatiivisuudesta ja sen myötä vääristyneestä minäkuvastani. Käytyäni pitkiä keskusteluja peilikuvani kanssa, tajusin, että juuri tuossa minäkuvakieroumassa piili syy siihen miksen aiemmin ollut onnistunut muuttamaan elämäntapojani pysyvästi.
Tajusin, että ensin täytyi tuuletettaa pää ja päivittää pinttyneet ajatusmallit uusiin, vasta sen jälkeen voi lähteä työstämään kehoa uuteen uskoon.
Kaikki lähti siis ajatuksista, mutta tarvitsin avuksi myös konkreettisia toimia. Ensimmäinen niistä oli joka-aamuinen itseenitutustumistreeni, jonka aikana seisoskelin eteisen peilin edessä itseäni katsellen ja ihaillen.
Sanoin joko ääneen tai hiljaa mielessäni, itseäni syvälle silmiin katsoen, olevani kaunis ja että kunnioittan itseäni juuri nyt, juuri sellaisena kuin olen. Kuulostaa jotenkin tosi kliseiseltä, mutta tekniikka toimi! Aluksi oli tosi vaikeaa, sillä viime vuosina ei ole todellakaan tullut tuijoteltua itseä peilistä vähäpukeisena. Ei mennyt kauankaan kun nuo aamutuokiot muuttuivatkin mukaviksi hetkiksi itseni kanssa.
Aloin uskoa itseäni ja itseeni. Laihisraivaroinnin edetessä kehoni alkoi pikkuhiljaa muokkautua, ja on ollut tosi mielenkiintoista seurata ja huomioida noita muutoksia peilin äärellä.
Otin viime kesänä käyttöön myös erilaisia siedätyshoitokeinoja. Vaikeimmat niistä olivat masun ja reisien paljastaminen. Silloin kun ylimääräisiä kiloja oli vielä runsaasti, tuntui todella haastavalta lähteä esim. treeneihin ja lenkille shortseissa trikoiden tai verkkareiden sijaan. Heinäkuun helteillä päätin kuitenkin kokeilla, sillä halusin tuntea viilentävän ilmavirran ihollani ja samalla siedättää itseäni pitämään jalkojani esillä. Lyhyissä shortseissa juokseminen ja treenaaminen tuntui alkuun epämukavalta, olin nimittäin ihan varma, että kaikki tuijottavat jalkojani.
Sitten palautin mieleen päätökseni positiivisista ajatuksista, armosta ja itseni rakastamisesta, ja pistelin tossua toisen eteen reidet reippaasti hölskyen. Muutamien kertojen jälkeen lahkeen pituudella ei enää ollutkaan mitään väliä. Itseasiassa ilmojen viiletessä alkoi harmittaa, kun piti alkaa pukeutua lenkeille peittävämmin, ja nykyään treenaan mieluiten shortseissa!
Seuraava, vaikeaakin vaikeampi siedätysaskel oli masun paljastaminen.
Keskivartalo on ollut mulle aina tosi arka paikka, sillä ylimääräiset kilot kertyvät samantien uimarenkaaksi, enkä sen takia ole oikeastaan koskaan tykännyt korostaa tai esitellä vyötäröäni. Treenataan usein
Monnan kanssa Märskyn HOT-alueella, ja siellä tosiaan on trooppisen kosteaa ja lämmintä kesät, talvet. Onnistuneen shortsisiedätyksen jälkeen päätin alkusyksystä haastaa itseni treenaamaan lyhyessä urheilutopissa. Hirvitti taas aluksi, sillä kyllähän se masu sieltä tyylikkäästi tursuili.
Päätin olla välittämättä siitä ja kohdata napani ja keskivartaloon kertyneet kilot reippain mielin. Aina ei kuitenkaan naurattanut… Välillä toppitreenatessa oli vaikea löytää positiivista fiilistä vaikkapa vatsarutistuksia tehdessä. Siinä saa nimittäin ihan kirjaimellisesti kohdata oman keskivartalonsa silmästä silmään, ja vieläpä tuskaisesti, vatsalihaskipu on mun inhokki. Sitkeästi kuitenkin siedätin, ja arvatkaas mitä, oon oppinut vähitellen tykkäämään masustani! :)
 |
Jeps, masussa on vielä tekemistä… :) |
Edelleenkään masu paljaana treenaaminen, saatika julkisesti oleminen ei ole helppoa.
Vaikka vyötärönympäryksestä on lähtenyt viime kesän jälkeen parisenkymmentä senttiä, koen, että keskivartalo on edelleen kompastuskiveni. Nyt haluaisin kovasti saada vatsanseudun kiinteäksi ja ihon kimmoisaksi hoikistumisen jäljiltä. En tiedä onnistuuko tuo enää näillä kilometreillä toivotulla tavalla, mutta vatsalihasten vahvistumisen myötä masu on joka tapauksessa alkanut vähitellen muokkautua kivasti.
Vatsalihakseni näkyvät ensimmäistä kertaa, ja tiedän, että kiinteys & kimmoisuuskin löytyvät, jahka herkuttelut tästä vähenevät. Ilmassa on edelleen ollut päivittäistä pupeltamista…
Olen jatkanut itseni siedättämistä treenatessa, mutta myös ulkoillessa. Olen viimeisen puolen vuoden aikana pukeutunut muutaman kerran asuun, jossa keskivartaloni on vilahtanut enemmän tai vähemmän. Ensimmäinen vilautus tapahtui viime lokakuussa Elle Style Awards -gaalassa. Olin pukeutunut ylläolevaan asuun, eli hääpukuni alaosaan ja Lindexin t-paidasta gaalan takahuoneessa pikaleikattuun toppiin. Painoa oli tuolloin noin seitsemän kiloa enemmän, ja vyötäröllä reilusti runsaammin senttejä kuin nyt.
Päätin kuitenkin, että annan ihon vilahtaa, halusin haastaa itseni jälleen kerran. ;)
Vilauttelin pari viikkoa sitten myös Ellen kevätkinkereissä. Paljoa en paljastanut, mutta vähän kuitenkin.
Yleisesti ottaen asuistani on tullut kehuja, mutta olen myös huomannut pistäviä katseita jos napa on näkynyt kunnolla. Se on tuntunut inhottavalta, mutta yritän ottaa nämä katseet osana tätä siedätyshoitoprosessiani. Kaikkia kun ei voi miellyttää… Ehkä jonkun mielestä ikäiseni naisen ei edes kuuluisi näytellä napaansa julkisesti. Toisaalta ikäiseni naisen ei kuulemma kuuluisi käyttää korvallisia päähineitä eikä glitteriä meikissä. Mä käytän molempia, hups! ;)
Oon omasta mielestäni ihan hyvä pukeutuja, joten jatkan samaan malliin kuin tähänkin asti, katseista viis.
Toki tiedostan sen, ettei keskivartaloni ole täystikissä, minkä takia napapaidan ja matalavyötäröisten housujen kanssa istuessa saa olla ryhdin kanssa tarkkana. Toisaalta mietin samalla vaikkapa upean reheviä karibian saarten mamacitoja, jotka kulkevat juuri niin kireissä ja paljastavissa vaatteissa kuin tykkäävät, eivätkä pukeutuessaan taatusti mieti kurvejaan tai kilojaan samaan tyyliin kuin mitä me härmän emännät!
Ensi viikolle on luvattu 20 asteen lämpöä. Jos näin pääsee käymään, korkkaan sen kunniaksi cityshortsikauden ja kaivan kintutkin esiin!
Kesäkesäkesä, joojoojoo!!! :D