SUVANTOVAIHE

Tää on tiedättekö varmaan kahdeksas postaus, jota oon alkanut kirjoittaa viimeisen viikon aikana. Ne muut odottelee tuolla luonnoksissa… Nyt on erikoinen ajanjakso käynnissä, kaikki tuntuu jotenkin liukkaalta. Ei niinkään lipsuvalta, vaan enemmänkin siltä, että on vaikea saada kunnon otetta. Kaikki tarttumapinnat on lasia, ja mulla on kädessä villalapaset! Välillä on vaikea ajatella edes yhtä ajatusta loppuun. Jos nyt istuisin kallonkutistajan vastaanotolla kertomassa näitä tuntemuksia, diagnoosina olisi varmasti uupumus. Oon itse sitä mieltä, että kyse ei suoranaisesti ole siitä. Toki takana on tosi tiukka työsyksy, mutta en oo väsynyt. Mulla on nyt enemmän aikaa (itselleni), ja ehkä siitä syystä pää käy jotenkin tyhjää. Nyt kun ei TARVITSE ajatella mitään sen erikoisempaa, pitää monia lankoja käsissä, ja pyörittää useampaa projektia samaan aikaan, pää on päättänyt jäädä jonkinlaiseen välitilaan. Kuulen kuinka tuolla pääkopan sisällä risteilee erilaisia ajatuksia ja suunnitelmanalkuja, mutta en tartu niihin. Annan niiden poukkoilla ja jätän tarkoituksella tarttumatta niihin.

Valitettavasti huomaan, että oma hyvinvointi, eli syöminen ja liikkuminen on ainakin kuluneen viikon ajan ollut yksi noista pään sisällä pongahtelevista ajatuksista. En ole jaksanut tarttua siihenkään. Toissaviikolla tarina oli toinen, energiaa riitti, ja liikuin 7,5 tuntia. Tällä viikolla ainoat liikunnat on tulleet kahdesta PT-treenistä, that's it! Onneksi sentään oli ne kalenterissa, muuten en varmasti olisi liikkunut yhtään! Paino on taas kivunnut lukuun 62, blah. Oon päätellyt, että mun kroppa on löytänyt tästä 61-62 kg paikkeilta tän hetken mukavuuspainonsa, missä se viihtyy ihan hyvin. Hyvä puoli on se, että tällä hetkellä myös mun mieli viihtyy ihan kohtuuhyvin tässä painossa. Sen verran liikkuminen on tehnyt, että kroppa näyttää ihan hyvältä. Edelleen tuo kesällä asettamani lopullinen tavoite siintää mielessä, mutta se on jotenkin nyt sumuverhon takana. En näe niin kirkkaasti, kuin mitä kesällä näin. Oonkin miettinyt, että ehkä voin antaa mun kropan nyt kaikessa rauhassa hengailla hetken tässä painossa, eihän mulla ole mihinkään kiire! Mitä sitten, etten pääsekään tavoitteeseeni 15.12. mennessä, tai edes tän vuoden puolella. Sen tiedän, että yli 62 kg en halua vaa'an näyttävän, silloin kroppa alkaa tuntua erilaiselta, ja housut kiristelemään vyötäröllä. Olkoon siis niin, että Laihisraivareiden loppuvuosi saa mennä sumussa. Liikuntaa en meinaa vähentää, enkä myöskään päästellä herkkuhanoja auki oikein toden teolla, mutta annan itselleni nyt vähän aikaa vaan olla ja pallotella niitä pongahtelevia ajatuksiani kaikessa rauhassa.

Oon sen sortin typy, että kun saan jotain päähäni, hullua ja uskomattomaltakin tuntuvaa, niin toteutan sen. Tarvitsen vaan kunnon kimmokkeen ja oikean hetken ryhtyä rupeamaan. Olen todistanut tämän tapahtuvan kerta toisensa jälkeen nuoresta tytöstä saakka. Viime kesänä vietin lomaa ryhtymällä rupeamaan toteuttamaan elämänmuutosta. Aloin liikkua ja syödä hyvin, jätin herkut ja alkoholin pois, katsoin peiliin ja sanoin itselleni olevani kaunis. Tunsin syvää kunnioitusta itseäni kohtaan, ja halusin oppia voimaan kokonaisvaltaisesti hyvin. Tämän kaiken sivutuotteena, voisiko sanoa palamisjätteenä tuli hoikistuminen. Tuolla samalla tiellä olen edelleen, vaikkakin tällä hetkellä suvantovaiheessa. Haluan olla armollinen itselleni ja kuunnella mitä mieleni tekee mieli, vaikkei se välttämättä veisikään suorinta reittiä kohti sitä aiemmin asettamaani tavoitetta. Ei se päämäärä, vaan matka, eikös niin! :) Nautitaan nyt sitten tästä matkasta kaikessa rauhassa. Kyllä mä vielä saan ne tumput pois käsistä, tartun tiukasti johonkin niistä pongahtelevista ajatuksista, ja ryhdyn rupeamaan horisontti kirkkaana!

Alkakoon tämä viikko kuitenkin reippaasti, nyt suuntaan nimittäin kohti elämäni ekoja juoksutreenejä! :)