sunnuntai 17. toukokuuta 2015

KIEROUTUNUT KEHONKUVA KUNTOON SIEDÄTYSHOIDOLLA

Päätin viime kesänä Laihisraivarointia ja elämäntaparemonttia aloittaessani, että haluan oppia rakastamaan omaa kehoani sen ylimääräisistä mutkista ja muhkuroista huolimatta. Aiemmmin pääni on meinaan "järkeillyt" homman niin, että omaa kehoa voi ihailla, kunnioittaa ja rakastaa vasta sitten kun tavoite on saavutettu, sitä ennen peiliin katsotaan kritisoiden, useimmiten itseinhoa tuntien. Uskon, että tämä on aika tyypillinen tapa katsoa omaa peilikuvaa, harva osaa sanoa itselleen näyttävänsä hyvältä. Huomio kiinnittyy ainoastaan vikoihin ja virheisiin, jolloin kokonaiskuva hämärtyy ja oman kehon ainutlaatuinen kauneus häviää näköpiiristä.


Aiemmissa kehonmuokkausyrityksissäni olen lähtenyt hommaan mieli synkkänä senhetkistä kehoani epäkunnioittaen ja inhoten. Laihduttaminen on aina ollut väkinäistä, ja taustalla on koko ajan ollut jatkuva pelko epäonnistumisesta. Tai ei oikeastaan edes mikään pelko, vaan olen ollut joka kerta alusta asti ihan varma, etten tule onnistumaan yrityksessäni. Tällä kertaa halusin päästä eroon tuosta itse itseään ruokkivasta negatiivisuudesta ja sen myötä vääristyneestä minäkuvastani. Käytyäni pitkiä keskusteluja peilikuvani kanssa, tajusin, että juuri tuossa minäkuvakieroumassa piili syy siihen miksen aiemmin ollut onnistunut muuttamaan elämäntapojani pysyvästi. Tajusin, että ensin täytyi tuuletettaa pää ja päivittää pinttyneet ajatusmallit uusiin, vasta sen jälkeen voi lähteä työstämään kehoa uuteen uskoon. 
Kaikki lähti siis ajatuksista, mutta tarvitsin avuksi myös konkreettisia toimia. Ensimmäinen niistä oli joka-aamuinen itseenitutustumistreeni, jonka aikana seisoskelin eteisen peilin edessä itseäni katsellen ja ihaillen. Sanoin joko ääneen tai hiljaa mielessäni, itseäni syvälle silmiin katsoen, olevani kaunis ja että kunnioittan itseäni juuri nyt, juuri sellaisena kuin olen. Kuulostaa jotenkin tosi kliseiseltä, mutta tekniikka toimi! Aluksi oli tosi vaikeaa, sillä viime vuosina ei ole todellakaan tullut tuijoteltua itseä peilistä vähäpukeisena. Ei mennyt kauankaan kun nuo aamutuokiot muuttuivatkin mukaviksi hetkiksi itseni kanssa. Aloin uskoa itseäni ja itseeni. Laihisraivaroinnin edetessä kehoni alkoi pikkuhiljaa muokkautua, ja on ollut tosi mielenkiintoista seurata ja huomioida noita muutoksia peilin äärellä.


Otin viime kesänä käyttöön myös erilaisia siedätyshoitokeinoja. Vaikeimmat niistä olivat masun ja reisien paljastaminen. Silloin kun ylimääräisiä kiloja oli vielä runsaasti, tuntui todella haastavalta lähteä esim. treeneihin ja lenkille shortseissa trikoiden tai verkkareiden sijaan. Heinäkuun helteillä päätin kuitenkin kokeilla, sillä halusin tuntea viilentävän ilmavirran ihollani ja samalla siedättää itseäni pitämään jalkojani esillä. Lyhyissä shortseissa juokseminen ja treenaaminen tuntui alkuun epämukavalta, olin nimittäin ihan varma, että kaikki tuijottavat jalkojani. Sitten palautin mieleen päätökseni positiivisista ajatuksista, armosta ja itseni rakastamisesta, ja pistelin tossua toisen eteen reidet reippaasti hölskyen. Muutamien kertojen jälkeen lahkeen pituudella ei enää ollutkaan mitään väliä. Itseasiassa ilmojen viiletessä alkoi harmittaa, kun piti alkaa pukeutua lenkeille peittävämmin, ja nykyään treenaan mieluiten shortseissa!


Seuraava, vaikeaakin vaikeampi siedätysaskel oli masun paljastaminen. Keskivartalo on ollut mulle aina tosi arka paikka, sillä ylimääräiset kilot kertyvät samantien uimarenkaaksi, enkä sen takia ole oikeastaan koskaan tykännyt korostaa tai esitellä vyötäröäni. Treenataan usein Monnan kanssa Märskyn HOT-alueella, ja siellä tosiaan on trooppisen kosteaa ja lämmintä kesät, talvet. Onnistuneen shortsisiedätyksen jälkeen päätin alkusyksystä haastaa itseni treenaamaan lyhyessä urheilutopissa. Hirvitti taas aluksi, sillä kyllähän se masu sieltä tyylikkäästi tursuili. Päätin olla välittämättä siitä ja kohdata napani ja keskivartaloon kertyneet kilot reippain mielin. Aina ei kuitenkaan naurattanut… Välillä toppitreenatessa oli vaikea löytää positiivista fiilistä vaikkapa vatsarutistuksia tehdessä. Siinä saa nimittäin ihan kirjaimellisesti kohdata oman keskivartalonsa silmästä silmään, ja vieläpä tuskaisesti, vatsalihaskipu on mun inhokki. Sitkeästi kuitenkin siedätin, ja arvatkaas mitä, oon oppinut vähitellen tykkäämään masustani! :)

Eilen Esport Bristolissa.

Jeps, masussa on vielä tekemistä… :)
Edelleenkään masu paljaana treenaaminen, saatika julkisesti oleminen ei ole helppoa. Vaikka vyötärönympäryksestä on lähtenyt viime kesän jälkeen parisenkymmentä senttiä, koen, että keskivartalo on edelleen kompastuskiveni. Nyt haluaisin kovasti saada vatsanseudun kiinteäksi ja ihon kimmoisaksi hoikistumisen jäljiltä. En tiedä onnistuuko tuo enää näillä kilometreillä toivotulla tavalla, mutta vatsalihasten vahvistumisen myötä masu on joka tapauksessa alkanut vähitellen muokkautua kivasti. Vatsalihakseni näkyvät ensimmäistä kertaa, ja tiedän, että kiinteys & kimmoisuuskin löytyvät, jahka herkuttelut tästä vähenevät. Ilmassa on edelleen ollut päivittäistä pupeltamista…

Kuva via elle.fi
Olen jatkanut itseni siedättämistä treenatessa, mutta myös ulkoillessa. Olen viimeisen puolen vuoden aikana pukeutunut muutaman kerran asuun, jossa keskivartaloni on vilahtanut enemmän tai vähemmän. Ensimmäinen vilautus tapahtui viime lokakuussa Elle Style Awards -gaalassa. Olin pukeutunut ylläolevaan asuun, eli hääpukuni alaosaan ja Lindexin t-paidasta gaalan takahuoneessa pikaleikattuun toppiin. Painoa oli tuolloin noin seitsemän kiloa enemmän, ja vyötäröllä reilusti runsaammin senttejä kuin nyt. Päätin kuitenkin, että annan ihon vilahtaa, halusin haastaa itseni jälleen kerran. ;)

Kuva via elle.fi
Vilauttelin pari viikkoa sitten myös Ellen kevätkinkereissä. Paljoa en paljastanut, mutta vähän kuitenkin. Yleisesti ottaen asuistani on tullut kehuja, mutta olen myös huomannut pistäviä katseita jos napa on näkynyt kunnolla. Se on tuntunut inhottavalta, mutta yritän ottaa nämä katseet osana tätä siedätyshoitoprosessiani. Kaikkia kun ei voi miellyttää… Ehkä jonkun mielestä ikäiseni naisen ei edes kuuluisi näytellä napaansa julkisesti. Toisaalta ikäiseni naisen ei kuulemma kuuluisi käyttää korvallisia päähineitä eikä glitteriä meikissä. Mä käytän molempia, hups! ;)


Oon omasta mielestäni ihan hyvä pukeutuja, joten jatkan samaan malliin kuin tähänkin asti, katseista viis. Toki tiedostan sen, ettei keskivartaloni ole täystikissä, minkä takia napapaidan ja matalavyötäröisten housujen kanssa istuessa saa olla ryhdin kanssa tarkkana. Toisaalta mietin samalla vaikkapa upean reheviä karibian saarten mamacitoja, jotka kulkevat juuri niin kireissä ja paljastavissa vaatteissa kuin tykkäävät, eivätkä pukeutuessaan taatusti mieti kurvejaan tai kilojaan samaan tyyliin kuin mitä me härmän emännät!


Ensi viikolle on luvattu 20 asteen lämpöä. Jos näin pääsee käymään, korkkaan sen kunniaksi cityshortsikauden ja kaivan kintutkin esiin! Kesäkesäkesä, joojoojoo!!! :D

Photobucket

17 kommenttia:

  1. Korvallisia päähineitä.. :D Mäkin haluun ensi talveksi sellaisen (nyt on ollut vain korvalliset hanskat). Mutta totta tuo vatsan ja jalkojen paljastaminen mullakin - vielä on liian iso kynnys lähteä salille shortseissa, lenkki vielä menee. Kun laittaisi lyhyet lahkeet myös vapaa-ajalle, siinäpä vasta haastetta! :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jalat paljastavissa vapaa-ajanvaatteissa on aina vähän alaston olo, ainakin aluksi. Mutta siihenkin tottuu, ja siedätyshoitoa voi tietty ensin tehdä vähän pidempilahkeisissa shortseissa! ;)

      Poista
  2. Ihan loistavaa, tää kuulostaa just sellaiselta mitä mun pitäisi kanssa tehdä! Nykyään kehtaan jo liikkua shortseissa kaikkialla, mutta pari vuotta sitten näin monsteriselluliittejä reisissä ja ne oli peitettävä vaikka olisi ollut kuinka lämmin :D

    Niin ja tulipa muuten loistavaan aikaan vastaan tää teksti, olen etelässä ja just eilen pohdin että olenpa lihava niin ei huvittanut laittaa mitään pientä päälle :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terkkuja etelään, jos vielä nautiskelet siellä lämmöstä! <3

      Poista
    2. Kiitos, juuri yöllä kotiuduin. Oli pakko jakaa tämä sun teksti vielä omassa blogissa, kun toimi yhden asun motivaattorina! :D

      http://punttimimmi.fitfashion.fi/2015/05/22/kuvapommi-nizzasta-ja-monacosta/

      Poista
  3. Raskauden aiheuttamat muutokset kehossa on pistäneet täälläkin pääkopan koville. Vaikka kiloja ei jäänyt ja arpiakin sain muutaman hassun, on kroppa kokonaisuutena muuttunut siitä, mitä se parhaimmillaan oli ennen raskautta. Pikkuhiljaa oon jaksanut ottaa liikuntaa mukaan ja päivittäin yritän katsella kroppaa peilistä nakuna. Erityisesti keskivartalo on treenin tarpeessa, mutta liikunnan puute raskausaikana sen jälkeen näkyy myös kuihtuneissa reisi- ja pakaralihaksissa. Mut hommahan on juuri niin kuin sanoit, että ensin täytyy oppia rakastamaan itseään ja sit vasta alkaa itsensä hellimisen kautta rakentaa treeniä ja parempia elämäntapoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on hauskaa (tai siis oikeasti ei kyllä naurata), että mun keho kärsii tällä hetkellä samanlaisista jälkioireista, kuin mitä moni raskaana ollut tuttu on kiroillut… Oh well! ;)

      Poista
  4. Ja vielä päätin pistää sulle haasteen, jos innostut vastailemaan! :-)
    http://annijaamuah.blogspot.fi/2015/05/11-asiaa-joita-et-tiennyt-minusta.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on tiedätkö juuri parhaillaan luonnosteltuna "Tätä et musta luultavasti tiennyt"-postaus, eli tästä syystä joudun skippaamaan tän haasteen. :)

      Poista
  5. Ihan täydelliseen aikaan tuli tämä, täällä on viime päivät ollut joku (mahdollisesti pms) kumman itseinhokausi meneillään, ja just eilen psyykkasin itseäni vähän samaan tyyliin. :D ikävä kyllä nykyisessä asuinpaikassani kokovartalopeili on käytävässä, enkä siellä viitsisi keekoilla puolialasti, ja sama taitaa olla myös kesänaikaisessa kodissani, jonne muutan viikon päästä. Oletko keksinyt tuolle peilitekniikalle mitään peilitöntä korviketta? Sellaiselle olisi tosiaan käyttöä...

    Muuten jatka samaan malliin, OOT IHANA. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peili on kyllä aika tärkeä työväline tässä kyseisessä tekniikassa, omaa vartaloa kun ei voi muuten katsella. Toki voisit vaikka videoida itseäsi, mutta oman nakukeimailun katseleminen vaatii kyllä aikamoista pokkaa, ja voi olla, ettei vie ajatuksia itsestä ja omasta kehosta oikeaan suuntaan. Voisitko hommata huoneeseesi sellaisen vähän isomman pöytäpeilin vaikkapa Ikeasta, siitäkin jo näkisi vähän… :)

      Poista
    2. No juu, makes sense. :) En varmaan ala peiliä tähän hätään ostamaan, paluu Suomeen koittaa noin 3 kk:n kuluttua, ja siellä on taas peilikin. :D Siihen asti juttelen itselleni kivasti ilman peiliä. :)

      Poista
  6. Aivan superihana toi keltainen kellohame! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, se on tällaisen merkin, kuin Starlet.

      Poista
  7. You're super inspirational and simply amazing :)

    VastaaPoista
  8. Mä heräsin eilen omaan minäkuvaan. Olen saman pituinen kuin sinä, ja painan sen viheliäiset 61kg. Mallina päärynä, joten peräsintä kyllä löytyy, ja yritän kovasti keventää omaa olemusta.
    Puhuttiin eilen isossa porukassa yleisesti leipomisesta ja herkkuhimosta (tässäkin olen samanlainen holtiton kuin sinä aiemmin :)), ja sitten noin viisikymppinen rouva tokaisi minulle kaikella ystävyydellä, että "hyvähän sinun on herkutella ja leipoa, kun sinulla on tuollainen unelmavartalo.". Tajusin että mun "lihaisa olemukseni" on jonkun unelmavartalo, joten miksi MINÄ katson sitä niin kriittisin silmin? Vaikkei minun mielikuva unelmavartalosta ole tälläinen, se ei vie sitä pois, etteikö tämä voisi sitä siitä huolimatta olla. :)
    Tästä eteenpäin aion pitää kiinni tästä "mun vartalo on unelmavartalo"-ajatuksesta kynsin hampain aina, kun tuntuu ettei peilikuva miellytä. <3

    -Miitta

    VastaaPoista