KUN MENNYT PÄÄSEE YLLÄTTÄMÄÄN

Se on aina yhtä tuskallista... Nimittäin nähdä jonkun toisen ihmisen albumissa tai kamerassa kuva itsestään melkein kymmenen kiloa tanakammassa kunnossa. Oma kuvakansio on tietenkin täynnä vastaavanlaisia otoksia, mutta miksi ihmeessä oman entisen minän näkeminen yllättävässä tilanteessa on niin kamalaa?

Eilen ystäväni näytti kuvaa toissakesältä. Hän halusi rohkaista ja näyttää kuinka upeasti olen edistynyt. Tiedän, että tarkoitus oli hyvä, mutta tuijottaessani sitä järkyttävää bikinikuvaa, tunsin kuinka kyynelet alkoivat nousta silmiini. Yritin taistella, mutta sisältäni nousi sen sortin aalto, etten kyennyt pidättelemään tunteenpurkausta. Tuijotin 8 kiloa tuhdinpaa itseäni ja mietin, kuinka ihmeessä olen voinut antaa itseni olla siinä kunnossa. Eikä pelkästään ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Kaikki ne tuon ajan onnettomat ja epätoivoiset ajatukset nousivat jälleen pintaan. Tuo kilomäärä on niin lähellä... Liian lähellä! Pelkään niin paljon, että lipsahdan sinne uudestaan. Koko elämäni on ollut jojoilemista painon kanssa vuodesta 1991 lähtien. Nyt olen ensimmäistä kertaa ottamassa tilannetta haltuuni, mutta tuon kuvan näkemisen myötä tajusin, etten vieläkään usko pystyväni tähän elämänmuutokseen. Toissakesänä saavutettu massamäärä kulki mukanani koko viime vuoden. Ja siihen kilomäärään lihoaminen kesti vain pari kuukautta. Tiedän siis liiankin hyvin, että pystyn lihoamaan muodottomaksi nopeasti kuin rasvattu salama!

Mietin vielä tänäänkin tuota kuvaa ja yritän jollain tapaa ottaa opikseni näkemästäni. Kuva on piirtynyt verkkokalvolleni, enkä vieläkään oikein osaa käsitellä tätä tunnemyräkkää. Huomenna varmasti jo nauran koko jutulle, mutta on tässä pureskeltavaa...

PORKKANA

Kerroin muutama viikko sitten, että tavoitteeseen pääsemistäni kannustaa porkkana, joka minulle yllättäen heitettiin. En valitettavasti vieläkään kerro mikä se on, mutta lupaan paljastaa sen teille ennen vuodenvaihdetta. 31.12.2009 laihisraivareiden tulisi olla päämäärässään, eli 13 kiloa kevyempänä. Uskon vakaasti, että pääsen tavoitteeseeni ja sujahdan solakkana uudenvuoden juhlamekkoon!

Mutta mitäs sitten tapahtuu...?

Tulee vuosi 2010 ja laihiksesta ei toivottavasti ainakaan tarvitse raivota. Minulta on kyselty, aionko jatkaa blogin pitämistä, vai loppuuko kaikki kuin seinään vuodenvaihteessa. Olen mietiskellyt tätä ja tullut siihen tulokseen, että en voi enkä halua lopettaa kirjoittamista! Blogin kirjoittaminen on ollut tärkeä, jopa tärkein apuvälineeni tässä prosessissa. On ollut helpompi tarpoa tätä matkaa, kun on samanhenkisiä ihmisiä mukana, vaikkakin kilometrien ja kilotavujen päässä...! :) Seuraava etappini ja tähtäimeni on kiinteytyminen. Se olkoon kevätpuoliskoni tavoite. Tämän vuoden loppuun mennessä olen kaivautunut esiin ja ensi vuoden alkupuoliskon käytän uudelleenlöytämäni vartalon muokkaukseen. Mitään lihaskimppua minusta ei tule, haluan kiinteytyä ja voimistua. Ensi kesänä sitten voin kerrankin nauttia auringosta vähissä vaatteissa, ilman, että tarvitsee koko ajan vetää vatsaa sisään...

Miltäpä tämä kuulostaa?

TORSTAIAAMU...

Vieläkin on eilisestä energiaa jäljellä. Ja se on hyvä näin kaamoksen keskellä! Kiitoksia kaikille tsemppaajille jälleen. Harriet kyseli detox-kuuristani. No sehän unohtui heti ensimmäisen viikon jälkeen... Tuolla se pullo on jääkaapissa, mutta enpä ole muistanut naukkailla. Vedenjuonti on muutenkin ollut vähän huonoa, se pitää korjata. Ehkäpä laitan Methodraine'a jälleen pulloon, niin tulisi juotua... Katsotaan.

60 KG ALITETTU!!!

Voi pyhä jysäys! Tänään on se päivä, josta olen haaveillut viimeiset 2 vuotta. Painolukemani alkaa nyt vitosella. Voisin kiljua riemusta! Olen aina ollut henkisesti 50-jotain kiloinen, mutta viime vuodet ovat valitettavasti vierähtäneet kuudenkympin paremmalla puolella. Laihisraivareiden lähtötilanteessa luku hipoi jo seuraavaa kymmenlukua...

Tämä on mieletön merkkipaalu. En oikeasti uskonut, että kykenisin tähän, mutta näin vaan kuitenkin pääsin tähänkin tavoitteeseen. Olen jälleen ylpeä itsestäni! Se on kuulkaa hyvä tunne.

Tavoitteeseeni on enää 4,8 kg matkaa. Se tuntuu alkukilojen karistamisen jälkeen mitättömältä loppurutistukselta. Totuushan kuitenkin on, että juurikin näiden viimeisen 5 kilon kanssa joutuu rutistamaan ihan toden teolla. Olen valmis pusertamaan, tänään valmiimpi kuin koskaan!