Se on aina yhtä tuskallista... Nimittäin nähdä jonkun toisen ihmisen albumissa tai kamerassa kuva itsestään melkein kymmenen kiloa tanakammassa kunnossa. Oma kuvakansio on tietenkin täynnä vastaavanlaisia otoksia, mutta miksi ihmeessä oman entisen minän näkeminen yllättävässä tilanteessa on niin kamalaa?
Eilen ystäväni näytti kuvaa toissakesältä. Hän halusi rohkaista ja näyttää kuinka upeasti olen edistynyt. Tiedän, että tarkoitus oli hyvä, mutta tuijottaessani sitä järkyttävää bikinikuvaa, tunsin kuinka kyynelet alkoivat nousta silmiini. Yritin taistella, mutta sisältäni nousi sen sortin aalto, etten kyennyt pidättelemään tunteenpurkausta. Tuijotin 8 kiloa tuhdinpaa itseäni ja mietin, kuinka ihmeessä olen voinut antaa itseni olla siinä kunnossa. Eikä pelkästään ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Kaikki ne tuon ajan onnettomat ja epätoivoiset ajatukset nousivat jälleen pintaan. Tuo kilomäärä on niin lähellä... Liian lähellä! Pelkään niin paljon, että lipsahdan sinne uudestaan. Koko elämäni on ollut jojoilemista painon kanssa vuodesta 1991 lähtien. Nyt olen ensimmäistä kertaa ottamassa tilannetta haltuuni, mutta tuon kuvan näkemisen myötä tajusin, etten vieläkään usko pystyväni tähän elämänmuutokseen. Toissakesänä saavutettu massamäärä kulki mukanani koko viime vuoden. Ja siihen kilomäärään lihoaminen kesti vain pari kuukautta. Tiedän siis liiankin hyvin, että pystyn lihoamaan muodottomaksi nopeasti kuin rasvattu salama!
Mietin vielä tänäänkin tuota kuvaa ja yritän jollain tapaa ottaa opikseni näkemästäni. Kuva on piirtynyt verkkokalvolleni, enkä vieläkään oikein osaa käsitellä tätä tunnemyräkkää. Huomenna varmasti jo nauran koko jutulle, mutta on tässä pureskeltavaa...
Minä niin tiedän... Se on kuva erään sukulaisen kansiossa, josta sitä minulle esiteltiin rakkaana muistona. Ei voi epätoivoisempaa tilannetta olla. Viime kesäiset muutoksen alusta olevat kuvat eivät ole mitään tuon kansion kuviin verrattuna. Ne ovat pahimmiltaan, yllätettynä, kesän vietosta,... Minulle maailman kamalin asia, että tiedän edelleen niiden olevan olemassa ja pelkään, että ne taas jonain tulevana päivänä minulle esitetään.
VastaaPoista